Tausta-1 copy
Taide syntyy. Se on yhtä varma kuin muutos. Se (kun itsessään) on muutos.
 
Näinä (meille) erikoisina aikoina kiinnostaa se, mitä ja miten taidetta tuotetaan ja koetaan poikkeusolosuhteissa, miten taide syntyy.
 
TEHDAS Teatteri on palkannut joukon taiteilijoita toteuttamaan miniatyyriteoksia, jotka ovat virtuaalisesti jaettavissa, yhden kodin kokoisia ja kukin omalla tavallaan maailmanlaajuisia.
 
Teokset on luotu toteutettaviksi ja koettavaksi kotosalla, yksin tai yhdessä samaa taloutta asuttavien kanssa. 
 
Etsi itsellesi teos, ovi, josta hetkeksi astua toisenlaisille pihamaille.

Maria Laitila ja Marja Haapakangas - Kelo

Kelo is one of the dance videos in the project Luonnotila – The Shape of Nature. Each dance video has its own unique world. The project creates space for bodily communication between contemporary dance, video art, sound art and nature. It is a trek by two artists, a journey in nature in a search of places that have an impact which makes one to stop. Places that allow one to encounter with their inner and outer worlds. Kelo is a speech for and of nature.

Kelo was filmed in the Kostomuksha Nature Reserve in Russia in March 2020. (Kelo is a finnish word for a dead pine tree, snag.) We were working there at the Karelian Art residency until a state of emergency drove us back to Finland in the middle of everything. Kelo is an invitation for you to surrender to sense your chosen place through your bodily perceptions. Below we tell you about our own ideas and artistic work in relation to the project. Maybe you’ll find a moment that inspires you to find your own connection to the place of your choice.

Maria: In this project, dance is strongly created in its own environment. Before the dance event and filming, we do hikes in nature. We can also perceive the environment, for example, through creative writing. I observe the environment and where my own attention is going and note the bodily experiences carefully. Through movement and the findings of the internal and external reality, I explore where I’m at that very moment. Dance arises from a strong interaction with the environment and is in an equal position with me. I value and respect nature and I strive to be present and experience the given moment through all the senses in order to ”hear” exactly what that particular place is telling me. The movements seem to emerge through me. During the filming and the dance event, we work in silence, without a ready-made script or choreography. Dance and the movement are created through a question-composition. As a method, improvisation is relevant to both of us. We also both rely on intuition. The movement and dance are created in that very place, in that very moment through my bodily observations and experiences.

Marja: We have been making dance videos in Finland since the winter of 2018. The venues are unique natural environments, such as swamps and old-growth forests. It is essential to connect with selected places and natural elements through dance and filming. When shooting dance videos, it is essential for me to find a deep connection with nature as well as the dancer, her movement and sensations. When filming a dance, the camera is like an extension of my body to me. I identify with the movements and emotion of Maria’s body that is present at the dance event. Observations by all the senses are also essential in the collection of visual imagery. On our hikes together, the camera is a sketchbook for me. In the Kostomuksha Nature Reserve, I was particularly interested in the ancient trees and their gray, skin-covered “skin”. It felt like the forest had its own soul. The Kelo dance video seeks to discuss the essence of the forest and old trees.

Dear you,

Feel free to choose the tree that invites you right now.

there you can dance, find your own movement,

just as the presence of a tree that resonates in you.

You can search for a connection either indoors through a window view

or outdoors near a tree, at a distance of your choice.

There are a lot of questions below. They are meant to support you towards bodily perception. Support you on your journey towards your own dance with a tree. So, you can ignore them or choose the questions that are relevant to you at this time.

Trust your intuition and get moving.

You can start just by being with the tree, just be there and observe.

You don’t need to do anything if you don’t feel like it.

What do you see? What do you feel right now in different parts of your body?

What do your hands feel? What about the soles of the feet?

What your skin is feeling now – the largest human organ?

Think about how you relate to the tree just by looking at it.

Explore how you are physically in relation to the tree, first without physical contact, then towards different ways of touching and moving; moving with the possibilities offered by the tree.

Play with opposites – e.g., how soft or hard can you move? How light or heavy?

How does the tree you choose move you? How are you with it? How are you with your own body?

Is there a specific part of the body that wants to move?

How does it feel to be in nature? Just be and observe. What are you focusing on?

With every cell in your body, using all your senses?

Can you witness silence and feel the embrace of nature?

What do you want to do in this specific place?

If you want to share your experience through a video, you can explore how you would feel dancing with the camera. How could the camera become an extension of your body?

Can you sometimes forget about the camera and dance even with your eyes closed, letting the camera take the sight for you? Does the camera sense something you haven’t paid attention to? You don’t have to focus on being watched but on sharing, breathing. You can also focus the camera on the details you notice in your surroundings.

 

Sincerely,

Maria and Marja

Kelo, Kostomuksha 2020

Concept: Maria Laitila & Marja Haapakangas

Dance and Concept: Maria Laitila

Cinematography and Editing: Marja Haapakangas

Music and Sound Design: Lau Nau

HUONEIDEN KIRJA - KOLIKONHEITTO

”Tyttö kävelee tuulenpuhkomaan taloon, löytää vanhan taulukon, se ei ole kirjoitusta, vaan merkkejä. 

Hän ei tiedä, miten edetä talossa joka on suuri, sen lattiat risaiset, huokaavat hänen hengityksensä tahtiin. Siksi hän heittää hopeista kolikkoa, ja saadakseen yhden merkin hän heittää kolikkoa kuusi kertaa, piirtää jokaisella heitolla viivan, aloittaen alimmasta viivasta edeten taivasta kohti. 

Ja viivan selkä on suora jos kolikko näyttää klaavapuolta, mutta kruunan viivalla sydän on halkaistu kahtia, kuten me, ajattelee tyttö.

Hän saa merkkiin kuusi viivaa, katsoo taulukosta ensin merkin alimmat viivat pystyriviltä, sitten ylimmät vaakariviltä, näiden polkujen risteyskohdasta löytyy numero joka edustaa merkkiä, tai huonetta, sillä huoneita on yhtä monta kuin merkkejäkin

Se miten me ylipäätään etenemme on niin sattumanvaraista, näin tyttö ajattelee, matkaa heitto heitolta, huone huoneelta ja kulkiessaan talon lävitse hän saattaa kysyä kysymyksen, omaksi huvikseen tai aikansa kuluksi, sitä on hänellä liikaakin.

Kysyessään hän heittää kolikkoa ja merkki ja huone vastaavat hänelle omalla tavallaan.

Kun tyttö kulkee huoneissa, hänellä on taulukko apunaan, sillä eikö jokainen kartta ole lohtu, merkki siitä, että minne me olemme matkalla siellä on joku toinenkin käynyt, ei kukaan tahdo asua talossaan yksin, ei kukaan talossa jossa ei ole toisista ihmisistä merkkiäkään, ja eikö se joka on saanut suoran vastauksen tahdokin salaisuutta joka kestää läpi elämän?”

(Otteet kirjasta: Saila Susiluoto – Huoneiden kirja – Otava 2003)

OHJEET KOLIKONHEITTOON

Valitse kolikko.

Mieti kysymys, jonka äärellä haluat olla.

Heitä kolikkoa kuusi kertaa.

Jokaisella heitolla piirrä viiva. Aloita alimmasta, edeten ylöspäin, taivasta kohti.

Viivan selkä on suora (— ), jos kolikko näyttää klaavapuolta. Kruunan viivalla sydän on halkaistu kahtia (— — ), kuten me.

Katso yllä olevasta taulukosta ensin merkin kolme alinta viiaa pystyriviltä,

sitten ylemmät kolme viivaa vaakariviltä, näiden polkujen risteyskohdasta löytyy numero.

Numeron takaa löytyy runo, huone, joka vastaa kysymykseesi omalla tavallaan.

Vastauksen saat lähettämällä merkin osoittaman numeron tekstiviestillä puhelinnumeroon 0449679093. Vastaus saapuu puhelimeesi valokuvamuodossa, ajallaan. 

Tämä Kolikonheitto on etiäinen, itsenäinen satelliittiteos, joka liittyy TEHDAS Teatterin, Aura of Puppetsin ja Aurinkobaletin sekä lukuisten vapaan kentän taiteilijoiden yhteistuotantona toteutettavaan Huoneiden kirja – teokseen. Huoneiden kirja on talon kokoinen taideteos. Immersiiviseen eli upottavaan, monitaiteiseen ja -aistiseen esitykseen astutaan, kirjaimellisesti, sisään. Esitys pohjaa Saila Susiluodon samannimiseen runokirjaan. Vallitsevasta pandemiatilanteesta johtuen, Huoneiden kirja teoksen ensi-ilta on siirtynyt elokuuhun 2021.

Lisätietoja: www.huoneidenkirja.fi

Household Dance Protocol: Pod-series

A series of three episodes that are exploring our relation to dance in everyday life. Each episode is guiding the listener through interactions with objects and household tasks in spaces at home. The pods are encouraging the listener to find new aspects of being a body in everyday life by emphasizing awareness, curiosity and playfulness. Listen to them all one after the other or pick your personal favorite.

The pods where created as a part of the project Household Dance Protocol and are produced by Grus Grus Teatteri. 

POD 1: Dance mode vs routine mode

Our first Pod episode deals with the tendency to forget about the fun of movement in your household spaces, like the kitchen. Except for dancing, this exercise is including actions like: cleaning the kitchen, doing dishes and simple cooking. Do it by yourself or with a friend!

Duration: 25 min – Space: The kitchen

Preparations:
-The work takes place in the kitchen, it does not need to be cleaned before hand.
-Make sure to have good sound, don’t use headphones so you are free to move.
-You need 3 different vegetables/salad ingredients in your fridge.

POD 2: Choreography for body and bread

Our second Pod episode is for baking bread. It is divided into two parts, the first part is for kneading the dough and the 2nd part (to be done after 8-10 hours) is for baking the bread. Follow the instructions as well as you can and want to, the dance of this choreography is yours and perfect however you make it. In the end you will have some tasty bread rolls and a whole new dancing experience in your home.

Duration: 1st part 40 min + 2nd part 25 min – Space: The kitchen

Preparations:
– Make sure to have good sound, don’t use headphones so you are free to move.
– You need to have basic baking tools in your kitchen, an oven and a working surface.
– You will learn the recipe while listening. But you will need to have the following 4 ingredients at home: * 1kg of wheat flour * a package of salt * some fresh yeast * fresh water

POD 3: Meditation with a vacuum cleaner

Pod 3 offers a moment of making peace with the vacuum cleaner and with your self. The pod is encouraging you to activating your senses and exercising empathy towards this very useful machine.

Duration: 8 min – Space: anywhere in your house, close to an electric socket.

Preparations:
-You need a functioning vacuum cleaner, preferably one that you have a familiar relation to.
-You need headphones and the volume control within reach.

Ishmael Falke - Vessapaperi vanhin voitehista

Selviydy kotonasi #1: varmista vessapaperivarantosi!

Arvoisa Suomen kansalainen,

Tässä vaikeassa ajassa monet miettivät miten suojelisivat itseään ja rakkaitaan, ja syystäkin. Viime viikkojen odottamattomat käänteet johtavat ilmiselvästi kauhuskenaarioon, joka aiemmin on ollut esillä kenties vain tieteiskirjallisuuden marginaalijulkaisuissa, mutta josta ikävä kyllä on tulossa karu totuus: vessapaperi on loppumassa.

Valtiollisellakin tasolla on tärkeää taata jokaiselle kansalaiselle riitävästi vessapaperia asioiden hoitamiseksi niille määrätyllä tavalla. Mutta, huolimatta kattavasta, maailman parhaasta valmiusvarastosta sekä maan vahvasta paperiteollisuudesta ja infrastruktuurista – olette tämän tulevan katastrofin edessä täysin yksin. 

Seuraavat käyrät todistavat, kuinka nopeasti vessapaperin tarve eskaloituu vaikeina aikoina:

Tässä nähdään normaaliajan tilanne. Vessapaperia tuotetaan koko ajan ja se riittää kaikille.

Tässä nähdään Covid-19 virusepidemian aiheuttama poikkeustilanne, jossa vessapaperin tuotanto hyytyy samalla kun tarpeet kasvavat exponentiaalisesti.

Tällainen on tämän päivän shokeeraava totuus: Kadulla pyörii tuulen liikuttamia pahvihylsyjä, kuin muistomerkkejä kadonneelle runsauden aikakaudelle. Julkiset vessat, kirjastoissa ja kauppakeskuksissa, ammottavat tyhjyyttään vailla paperia kuin työttömän lumeton ja lahjaton jouluaatto. Kautta maan paljaat vessapaperitelineet, jotka joskus olivat pörheän, kolmekerroksisen pehmeän paperin sisäänsä kietomina, törröttävät nyt kylminä ja kolkkoina lohduttomista seinistä. 

Vessapaperikriisi hajauttaa suomalaista yhteiskuntaa armottomasti. Rikkaat linnoittautuvat vartioituihin vessoihinsa sillä aikaa kun köyhät kauppaavat munuaisiansa jopa post-it lappua vastaan. Paperitehtaat kautta maan on ryöstetty ja tuotantolinjat hajotettu. Öisin liikkuvat puoliaseistetut ryhmät murtautuvat koteihin ja vievät väkisin avuttomilta asukkailta heidän viimeisetkin rullansa. Viranomaisten kyvyttömyydestä johtuen yhteiskunta on uudelleenjärjestettävä. Jokaisen kotitalouden on oltava valmiina suojelemaan omia vessapaperivarantojaan. Tämä tulee olemaan pitkä ja kova kamppailu ja vaatii ennen kaikkea sisua!

Miten valmistaudut:

Paras tapa suojella vessapaperivarantoasi on piilottamalla se. Koska et pääse ulos kaivaamaan vessapaperirullia maahan, täytyy ne piilottaa sisälle kotiisi. Tässä haastava, mutta neuvokas lähestymistapa, jonka avulla varmistat että vessapaperisi ovat turvassa nyt ja tulevaisuudessa. Toimi näin:

1. Yksi lähes loppuun käytetty rulla on AINA jätettävä vessapaperitelineeseen. Näin välitetään mielikuvaa, että kyseessä on viimeinen rulla. Tällä pienellä uhrauksella saatat varmistaa loppuvarantosi koskemattomuuden.

2. Vessapaperia ei  MISSÄÄN NIMESSÄ saa säilyttää siivouskaapissa, pöntön vieressä, lavuaarin alla eikä missään muussakaan paikassa vessa- tai suihkuhuonetilossa. Sieltä niitä etsitään ensin. Rullia ei myöskään saa säilyttää sellaisenaan sängyn alla, laatikossa jne.  Älä KOSKAAN aliarvioi niitä luvatta etsivien älyä ja kokemusta!

3. Naamioi vessapaperirullasi hyvin ja sijoita ne arvaamattomiin paikkoihin, muiden esineiden sekaan. Ole luova ja kekseliäs. Kyseessä on SINUN perheesi, SINUN vessapaperisi. 

4. Hajautus vähentää riskejä. Älä tyydy yhteen naamioimisratkaisuun ja yhteen paikkaan. Mitä enemmän varioit, sitä kuivempi ja puhtaampi on tulevaisuutesi!

5. Pidä vessapaperinaamioimissuunnitelmasi SALASSA! Älä jaa sitä naapurisi kanssa, älä edes kerro niistä puhelimitse äidillesi. Muista että kaakeliseinilläkin on korvat.

“Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi” (Matt. 6:21) 

Kädenojennuksena kansalaisille esitämme tässä yhden esimerkin vessapaperinaamioimisesta. Seuraavissa kuvissa näet miten naamioida rulla säilykepurkkietikettiin ja kätkeä se ruokakaappiin.

Koska ruoka, toisin kuin vessapaperi, ei ole selviytymisen kannalta välttämätön, on tämä kikka useasti osoittautunut tehokkaaksi.

Kilpailu parhaasta piilosuunnitelmasta: 

Lähettäkää valokuvia paikoista, joihin olette piilottaneet naamioidut vessapaperirullat. Huom. Kuvassa vessapaperirulla on oltava näkyvissä ainakin osittain, vaikka se olisi vaikeasti havaittavissa. Näin varmistat myös sen, että läheisilläsi on mahdollisuus hädän tullen löytää kätkö.

Kuvat käsitellään anonyymisti, kaikkien kuvaajien vessapaperiturvallisuutta kunnioittaen. Parhaat  naamiointivinkkikuvat julkaistaan tällä sivulla kesäkuussa 2020 . Kekseliäimmät naamiointivinkit palkitaan avaamattomalla vessapaperipaketilla!

Kuvat on lähetettävä toukokuun loppuun mennessä s.postiosoiteeseen: 

vessapaperipiiloon@gmail.com

Osallistuminen on kielletty minun äidiltäni.

Henriikka Tavi & Emma Puikkonen - Ikkuna - tulevaisuusharjoituksia

Asetu ikkunan ääreen. Katso ulos. Miten pitkälle näet?

Teoksen kokemiseen tarvitset älypuhelimen jossa on verkkoyhteys, kuulokkeet, ikkunan ja huonekasvin. Teoksen kesto on n. 30 minuuttia. Esitykset 5.5., 7.5. ja 13.5. kello 18 sekä 13.5. kello 19.  Ilmoittaudu esitykseen allaolevasta linkistä.

Teksti & konsepti: Henriikka Tavi & Emma Puikkonen

Äänitys: Markus Heino

Joona Lindberg - Kotikaranteeni-iltamat

Minä halusin ravistella itsestäni ulos tunteita, jotka alkoivat jäädä kiinni kehoon tämän epävarman poikkeusajan jatkuessa. Tuntemukseni alkoivat pulpahdella ulos pieninä taideteoksina, milloin missäkin kotimme huoneessa, ja kuin itsestään olin esittänyt perheelleni iltamakokonaisuuden.

Minkälaisella esityksellä sinä yllättäisit perheenjäsenesi, kun istahdat hänen viereensä kotisohvalle? Mikä paikka kotonasi inspiroi sinua lausumaan runon tämän hetken tuntemuksista? Minkälaisen näytelmädialogin käyt maailman kanssa, kun katsot ulos kotisi ikkunasta? Vai lausutko monologin peilikuvallesi wc:n peilistä? Ansaitsisiko huonekasvisi tunteellisen tanssin? Teetkö perheesi kanssa musikaalin kylpyhuoneessa?

Kun olet katsonut teokseni, tai vaikka et katsoisikaan, kaiva kamera taskusta ja kuvaa oma lyhyt tuntemuksesi elämästä nyt, teoksesi. Nyt heti. Innostuitko hieman. Kuvaa monta. Lähetä taiteesi kaverille, perheenjäsenelle, itsellesi.

Miten taltioit teoksesi:

  • Kuvaat itse käsivaralla tai teippaat puhelimen roudariteipillä seinään.
  • Kuvaat salaa perheenjäsenen puhelimella.
  • Äänität pelkän äänen vaikka salaa taskussa.
  • Kirjoitat taideteoksesi kirjeeseen.
  • Piirrät sarjakuvan muropaketin kylkeen kaupassa.

– nähdään iltamissa-

Veera Alaverronen - Secret experimance

Kun olin pieni löysin kotoani jännittävän paikan. Se löytyi sängystä, peiton alta, itse rakennetusta majasta. Siellä oli aikaa ajatella ja kuvitella, sellaisiakin asioita mitä ei tohtinut ulkopuolella miettiä.

Tämä esitys on suunniteltu koettavaksi yksin, omassa kodissa, omassa sängyssä, valitsemanasi ajankohtana. Esitys kestää noin 20 minuuttia. Ennen esityksen aloittamista rakenna sänkyysi maja. Yksinkertaisimmillaan se voi olla peitto, jonka alle mahdut mukavasti, mutta voit käyttää halutessasi myös muita materiaaleja. Tarvitset myös laitteen (sekä mielellään kuulokkeet), jolta voit toistaa esitykseen kuuluvan ääninauhan.

Kun valitsemasi esitysaika koittaa, mene huoneeseen, johon olet rakentanut majasi, aloita nauha ja seuraa ohjeita.

PS. Vaikka esitys on suunniteltu yhdelle henkilölle kerrallaan, voit halutessasi toteuttaa sen myös läheis(t)en kanssa, salaisuuksia yhdessä supisten.

Nauhoitus & efektit: Arttu Aarnio

Kesto: 16.51

Johanna latvala - 14 vrk / 336 h

Kuluneina viikkoina olen ollut kotona ja yksin pidempiä aikoja kuin koskaan. Olen miettinyt varmuusvarastoja, erityisesti omia henkisiä varmuusvarastojani. Mitä sellaista minulla tai minussa on, mikä jää jäljelle, kun arjen rutiinit katkeavat?

14 vrk / 336 h on henkilökohtainen prosessi, jonka aikana tutkin ja dokumentoin omia henkisiä varmuusvarastojani päiväkirjamerkinnöin ja valokuvin. Inventaario alkaa sellaisista merkityksellisistä esineistä, joihin tuntuu mahdolliselta tässä tyhjyydessä tarttua ja jatkuu suuntiin, joita en vielä tiedä. Näillä sivuilla voit seurata kahden viikon ajan (1.5.2020-14.5.2020) sitä, millaisia henkisiä varmuusvarastoja löydän.

Jos haluat jakaa minulle havaintoja omista henkisistä varmuusvarastoistasi, voit lähettää kuvia ja tekstejä osoitteeseen 14vuorokautta@gmail.com.

Terveisin,
Johanna

1. Löydetyt aarteet

Ajatus tästä teoksesta saa alkunsa omassa kodissani, taideterapeutin etävastaanotolla, muutama viikko sitten.

Tuota hetkeä ennen olen kellunut viikkoja koronan tekemässä tyhjyydessä. Aiemmasta arjesta tutut tekemiset ja asiat ovat ajelehtineet minusta sen verran kauas, että en yletä niihin. En osaa tarttua mihinkään. Mietin, miksi olen niin lamaantunut ja että jossakin aiemmassa elämänvaiheessa olisin ehkä selviytynyt tällaisesta tilanteesta paremmin. Mieleen nousee kuvia nuoremmasta minusta, joka oli monessa kohdassa niin vapaa, vapauttavan tietämätön siitä, mikä on ammattimainen tapa tehdä asioita, rohkeampi ja rehellisempi tekemään sen, mikä tuntuu itsestä oikealta, vähemmin kompromissein.

Maailma, jossa ensi-illat on siirretty kauas tulevaisuuteen, näyttää vieraalta. Aiempi maailma kysyi minulta, ehtisinkö tehdä ajoissa kaiken, mitä olen luvannut, riittävän hyvin, täydestä sydämestä, ammattimaisesti, vakuuttavasti. Uusi, tyhjentynyt maailma kysyy minulta ihan muuta. Mikä on tärkeää? Osaanko mitään, mille on tässä uudessa tilanteessa tarvetta? Onko minulla mitään todellista annettavaa kenellekään? Olenko elänyt liian lyhytnäköisesti, rakentamatta mitään pysyvää? En osaa vastata. Olin ajatellut, että taiteen tekemiseni arvot perustuisivat johonkin sellaiseen, mikä ei koronan tullessa menettäisi merkitystään: uusien yhteyksien luomiseen, hetkiin, jotka tuntuvat iholla ja sydämessä. Tyhjyydessä kelluessani en enää tiedä, onko se totta. Tiedän, että olen kiirehtinyt projektista toiseen liian kovalla vauhdilla, kysymättä välillä itseltäni, missä olen. Tiedän, että olen katsonut liian paljon kalenteria ja liian vähän maailmaa. Tiedän, että olen viime aikoina ajatellut yhä useammin, että pitäisi tehdä yhä enemmän töitä, että pystyisin ollenkaan pysymään alalla, pärjäämään hirvittävässä rahoituskilpailussa edes jotenkin. Tunnen joutuneeni aivan eksyksiin. Ajattelen, että ehkä minua on pitänyt kasassa pelkkä vauhti.

Sanon taideterapeutille, että haluaisin oppia taas asettumaan omaan itseeni, lakata vertaamasta itseäni muihin, tai omiin mielikuviini siitä, mitä minun pitäisi olla.

Terapeutti pyytää minua silmäilemään kotiani ja valitsemaan kaksi esinettä: sellaisen, joka kuvaa tämänhetkistä tilannettani ja sellaisen, joka kuvaa sitä, mitä toivon. Useiden proggisten alussa olen tehnyt samankaltaisia tehtäviä, valinnut intuitiivisesti jonkin esineen tai postikortin kuvaamaan vaikkapa sitä, mitä toivon tulevalta työltä. Koskaan ennen en ole tehnyt tällaista tehtävää kotonani, omien esineideni kanssa. Silmäilen kotiani ja valitsen tämänhetkistä tilannetta kuvaamaan kuumemittarin. Kuumemittari kihisee muistoja ensimmäisistä epidemiaviikoista, kun olin itsekin pienessä kuumeessa, mittasin kuumetta jatkuvasti ja vertasin oireitani koronan päivittyviin oirekuvauksiin. Se vie minut jatkuvan mittaamisen ja vertailun radalle.

Sitten yritän etsiä toivettani kuvaavan esineen. Yllätyksekseni se onkin helppoa. Silmäni nauliutuvat kahteen esineeseen, jotka ovat mummolta perityn peilipiirongin päällä, rivissä, johon olen kerännyt rakkailta ihmisiltä saatuja tai sattumalta löydettyjä muistoja. Toinen esineistä on pieni pala tuntemattoman talon seinää ja toinen on jalkaterän muotoinen kivi, merenrannasta löytynyt. Olen yllättynyt ja melkein liikuttunut siitä, että jokin minussa tunnisti esineet, ihan kuin rikkinäinen kompassi olisi yhtäkkiä alkanut toimia.

Laitan löydetyt esineet ikkunalle. Ne lepäävät paikoillaan sadepäivän valossa, vähän kuin pyhät esineet alttarilla. Molemmat niistä ovat palasia jostakin suuremmasta: kappale palanutta taloa, jonka elämästä en mitään tiedä, tai kappale merenrantaa. Minulla on palanen merenrantaa. Aikoinaan näiden esineiden ilmestyminen, löytyminen, tuntui merkiltä. Siksi olen ne säästänyt. En tiedä, olenko osannut niitä lukea. Ehkä nyt on juuri oikea hetki palata niihin. Esineiden takana on valo, vetisen taivaan valo. Molemmat esineet ovat nähneet muitakin valoja.

Päätän kysyä esineiltä tietä itseni luo.

Otan käteeni seinänpalan – varovasti, koska se menisi rikki, jos käsittelisin sitä kovakouraisesti. Se on oikeastaan melkein pelkkää maalia, eri värisiä kerroksia. Ulkoseinämaalia, luulisin. Itse seinää on jäljellä vain muutama lastu. Löysin tämän pienen ja kevyen kappaleen palaneen talon raunioista monta vuotta sitten. Otin sen mukaan siksi, että se näytti minusta suudelmalta. Kuljeskelin raunioilla rakastamani ihmisen kanssa, ehkä halusinkin löytää aarteita, ainakin nähdä, mitä talosta on tulipalossa jäänyt jäljelle. Löysin kaksi suudelman muotoista asiaa. Toista kuumuus oli sulattanut niin, etten pystynyt edes arvaamaan, mitä se oli ennen tulipaloa ollut. Toisen annoin ihmiselle, jonka kanssa silloin olin ja toinen on nyt kädessäni.

Yhtäkkiä muistan, miten paljon joskus rakastin harhailua ja eksymistä. Miten paljon olen kävellyt vailla päämäärää, pitkiäkin matkoja, kunnes vastaan tulee jotain, mihin huomioni kiinnittyy, mikä alkaa tuntua merkiltä, keskustelunavaukselta maailman ja minun alitajuntani välillä. Varmaankin on myös matkoja, joilla mitään ei ole tullut vastaan, mutta yhtään sellaista en muista. Usein ajautuessa on tullut vastaan jotakin, esine, paikka, tapahtuma tai valo, joka on löytänyt todistajakseen juuri minut. Merkkien löytäminen on ollut näennäisen kevyttä leikkiä sattuman kanssa, mutta samalla myös voimakas luovan työn metodi, joka on vapauttanut minut vertaamasta itseäni ja omia löytöjäni muihin ja heidän löytöihinsä. Niin usein sattuma, sille antautuminen on ollut keino tehdä matkasta ja seikkailusta minun omani, ainutlaatuinen ja mihinkään vertaamaton, vahvistanut omaa painopistettäni.

Seinänpalanen puhuu luhistuneiden, kadonneiden talojen kanssa, kielellä, jota en osaa, mutta jonka tunnistan ennenkin kuulleeni. Se on nähnyt talojen mukana kadonneet elämät, joista minä näen vain pieniä vihjeitä. Se, että pidän sitä kädessä, on keino tuntea iholla kaiken katoavaisuus. Ehkä en kaipaakaan vahvempia rakenteita ja vankempaa asemaa, vaan suurempaa muutoksen virtaa, keskustelua katoavaisuuden kanssa. Vähemmän rakenteita, enemmän palamista. Sitä, että otan kadonneesta kokonaisuudesta vain yhden palasen mukaan. Suudelman kokoinen kappale materiaa keskellä juuri tyhjentynyttä tonttia on ehdotus näkyvän ja näkymättömän väliseksi suhdeluvuksi. Näen kaikesta aina vain osan. Miksi edes ajattelisin, että minun pitäisi hallita kaikkea?


Otan käteeni jalkaterän muotoisen kiven. Jälleen kerran häkellyn siitä, että se näyttää niin paljon ihan oikealta jalkaterältä, vasemmalta, rentoutuneelta jalkaterältä. Olin kaivannut yksinoloa ja ihan omaa lomapäivää ja ajanut autolla Poriin. Se oli niin hieno reissu, mutta aluksi hirveä. Tein ensin vaelluksen Yyterin hiekkadyyneiltä lähtevällä, kaislikon päällä kulkevalla luontopolulla. Toivoin vaellukselta rauhaa, mutta olinkin koko matkan ajan kamalan peloissani. Heti, kun pääsin pidemmälle kaislikkoon, kauniisti harmaantuneille pitkospuille, aloin pelätä, että kaislojen tai pensaiden sekaan olisi piiloutunut joku, joka hyökkäisi kimppuuni sitten, kun kävelen kohdalle. Melkein koko matkan, vähän alle 16 km, kävelin valtavan kauniissa merenrannassa ja pelkäsin niin, että oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen pelkoon. Vasta takaisin dyyneille palatessa, kun aurinko oli jo laskemassa, ja värjäsi dyynien varjopuolet violettiin, turkoosiin ja punaiseen, alkoi pelko kunnolla irrottaa otteensa.

Yyteristä ajoin Reposaareen. Aloin katua sitä, että olin halunnut lähteä matkalle yksin ja olla jakamatta sitä kauneutta kenenkään kanssa, ja soitin veljelleni. Kuvailin hänelle, miten aurinko laski kuusikon taa Yyterin ja Reposaaren välisen maantien varrella. Maisemaa kuvaillessani humpsahdin itsekin siihen syvemmälle. Parkkeerasin auton Reposaareen ja kävelin aallonmurtajalle. Kaukana oleili yksinäinen kalastaja, mutta muuten olin ihan yksi rannan, meren ja täydenkuun kanssa. Kiipeilin aallonmurtajan valtavilla kivillä valtavan pitkältä tuntuvan ajan, katselin kuuta ja ihmettelin, miten voin yhtäkkiä kokea jotain niin kaunista. Löysin rannalta tämän kiven, joka tuntui jonkin uuden askeleen merkiltä.

Paluumatkalla aallonmurtajalta kohti Turkua Reposaaren tuulimyllyt pyörivät omaa tasaista, vääjäämätöntä rataansa ja välkyttivät valojaan kauas horisonttiin. Autoradiossa soivan kappaleen bassonlyönnit osuivat täsmälleen tuulimyllyjen valojen välähdysten kohdalle. Tuntui, kuin autokin olisi sulautunut osaksi maisemaa, kuin koko ympäröivä todellisuus olisi kokoontunut pitämään yksityskonserttia minulle. Oli pakko pysäyttää auto, koska olin liian koskettunut ajamaan. Hiljaa katselin pysäytetystä autosta, kuinka ihmisen rakentavat tuulimyllyt ja ihmisen tekemä musiikki sykkivät rytmikästä merkkikieltään kauas asteittain sinistyvään iltaan, yli peltojen, joilla kuun valaisemat pensaat näyttivät hyperrealistisilta maalauksilta, joissa jokainen oksa oli maalattu ja varjostettu erikseen.

Mietin sitä, miten tuokin, pakahduttavaan flow -kokemukseen päättynyt matka alkoi nihkeän epämukavalla kävelyllä omien pelkojen kanssa ja että ehkä tuo lohdullinen kaava pätisi nytkin: ensin tulevat pelko ja hirvittävä epämukavuus, sitten luontainen impulssi jakaa toisen kanssa jotain, sitten euforia ja merkityksellisyys. Mietin, kuinka usein pelko saakaan minut pysähtymään ja ajattelemaan, että suunta on väärä.

Jalkaan liittyy vielä sekin, että seuraavana kesänä tein samaan paikkaan ihanan kesäretken ystävieni kanssa. Olen surrut vuosien varrella sitä, että olen ihmisille monia lempipaikkoja velkaa. Monet ihmiset ovat vieneet minua omiin tärkeisiin paikkoihinsa, mutta itse en ole useinkaan pystynyt tekemään heille samaa. En ole ehtinyt löytää lempipaikkojani, kun olen ollut niin paljon töissä. Jalka muistuttaa hetkestä, jolloin sekin kaukainen haave helposti ja vaivattomasti toteutui.

Esineiden kanssa keskustelu on valanut minuun rauhaa ja luottamusta. Niiden kanssa vietetyn hetken aikana olen alkanut odottaa sitä, mitä tämän tyhjän tilan kautta voi tapahtua. Olen tullut tietoiseksi siitä, että olen säilyttänyt vuosien varrella paljon muistiinpanon tai taikakalun omaisia esineitä. Sellaisia, jotka on löydetty onnellisena hetkenä tai joihin on liittynyt jotakin, mitä olen halunnut tutkia tai muistaa. Ajattelen, että nyt voisi olla aika palata niihin tarkemmin. Sitä, miten keskusteluni esineiden kanssa jatkuu, voimme seurata tässä teoksessa. Toivon löytäväni jotain todellista – jotain, mikä ei ole muuttunut merkityksettömäksi tässä uudessa maailmanajassa.

2. Lapsuuden ensimmäinen lelu

Jo vähän ennen karanteenin alkua olin kaivanut esiin ensimmäisen leluni, keltaisen kissan, koska halusin lähettää siitä valokuvan kummilapselleni. Kun sitten sairastuin kuumeeseen enkä voinut liikkua kotoa, kissa parkkeerasi tyynylleni ja rauhoitti minua omalla hiljaisella hyväntuulisuudellaan.

Keltainen kissa on aina ollut nimeltään vain Keltainen kissa. Muistelen, että se tuli äitiyspakkauksen mukana silloin, kun synnyin. Tavallaan se on siis syntynyt vähän samoihin aikoihin kuin minä. Vuosien varrella olemme ehtineet muuttaa tuon ensimmäisen kuvan vaaleanpunaisesta talosta tiilenpunaiseen, valkoiseen, vaaleanharmaaseen, tummanharmaaseen, vaaleanruskeaan, sitruunankeltaiseen ja mintunvihreään taloon. En kyllä ole varma, oliko kissa Tshekin tummanharmaassa opiskelija-asuntolassa mukana. Minä olen muuttunut meistä kahdesta enemmän, mutta myös kissa on laihtunut, sen nahka on käynyt löysäksi ja hännässä on reikä. Ehkä koi on syönyt siitä palan.

3. Linnunpesä

Taas silmäilen kotiani. Suurin osa esineistä on selvästi jotain muuta kuin poikkeustilaa varten, kiinnostuksen tunne ei niiden kohdalla värähdä. Pyörivä kukkasoittorasia on jonkin tulevan esityksen juttuja, sillä ei ole juuri nyt minulle mitään sanottavaa. Sitten katseeni pysähtyy. Linnunpesä. Yksi ihmeellisimmistä asoista, joita minulla on kotonani. Linnunpesästä en voi paljoa kirjoittaa. Se sisältää itsessään jo kaiken, enemmän kuin osaan kirjoittaa tai sanoa.

Tämänkin ihmeen olen löytänyt roskiksesta, puutarhan siivouksen jälkeen. En lakkaa ihailemasta ja ihmettelemästä sitä, että lintu on tehnyt kuokkaan pesän. Kuokkaan, jonka ihminen on laskenut kädestään. Kuinka taitavasti pesä on rakennettu, allaan saviset perustukset. Kuinka täydellisesti oksat, sammaleet ja lehdet kiertyvät yhteen. 

Kun löysin tämän – linnun tekemän teoksen, ajattelin sen puhuvan levon merkityksestä. 

Katson linnunpesää ja ajattelen ihmisen tapoja olla suhteessa muuhun luontoon. Ajattelen metsästäjä-keräilijöitä, maanviljelystä ja tehomaataloutta. Ajattelen omaa suhdettani omaan sisäiseen maailmaani; että olen pitkään tehoviljellyt ideoita, ajatuksia ja suunnitelmia. Ajattelen, että haluaisin siirtyä olemaan enemmän metsästäjä-keräilijä, niin sisäisessä maailmassani kuin ulkoisessakin. 

4. Äidin ja isän tavarat

Teoksen neljäntenä päivänä lähden kotikaranteenista ja teen hurjan, valtavan matkan kauas maailman toiselle laidalle. Auto ei ole mennyt katsastuksesta läpi, ja isäni on luvannut katsoa, voisiko sitä korjata. Ajan Turusta Pohjanmaalle äidin ja isän luo. Liikkeellä olo tuntuu pitkän kotona ja kotinurkilla olemisen jälkeen uudelta. Melkein kuin olisin taas 18 ja ajaisin autolla ensimmäistä kertaa. Moottoritie, vaihtuvat maisemat ja autoradio saavat hetkeksi unohtamaan koko poikkeustilan.

Vanhassa kotipihassa näen äitiä ja isää pihan yli. He näyttävät liikuttavan pieniltä pihapuiden alla. Milloin Terijoen salavat kasvoivat noin korkeiksi? Emme voi tavata lähempää, koska he ovat yli 70 -vuotiaita ja monien sairauksien vuoksi koronan riskiryhmää.

En voi mennä sisälle taloon, mutta jään kuitenkin yhdeksi yöksi. Äiti ja isä ovat tehneet minulle pesän asuntoautoon. Tuuli on vielä kylmä ja öisin pakkasta, joten taivasalla asuntoauto oli kuulemma jäähtynyt liikaa. Siksi isä on ajanut sen sisälle metalliverstaaseen, jonka seinät suojaavat tuulelta. Siellä majoitun. Sinä iltana asuntoauto on kodikkain paikka, missä olen koskaan ollut. Omassa kodissani vain harvat esineet tuntuivat puhuvan minulle poikkeustilassa merkityksellisiä asioita. Asuntoautossa kaikki on toisin. Kaikki esineet suorastaan huutavat toistensa päälle, tulvivat merkityksellisyyttä: auton keskelle kannettu lämpöpatteri, sinapinkeltaiset mukit, ruokatermos, jossa on äidin tekemää porkkanakeittoa, nippu edellisen vierailuni jälkeen tulleita paikallislehtiä, joita en ole vielä ehtinyt lukea, valmiiksi tehty peti, jossa lämmikkeenä seinää vasten on mummon virkkaama, painava päiväpeitto. Haluaisin ahmia jokaista esinettä, kirjoittaa ihan kaikista.

Jos voisin mennä sisälle taloon ja istuisin nyt äidin ja isän kanssa iltateellä, en katsoisi näitä esineitä näin. Nyt, kun äiti ja isä ovat poissa, huomaan, miten ihan jokainen esine on varannut äidin ja isän lämpöä. Jos kuuntelen oikein tarkasti, astioissa voi kuulla keittiön seinäkellon tikityksen, nähdä pellon yli sisään paistavan keskipäivän auringon. Joitakin keskustelun pätkiäkin niihin on tallentunut. Hengitän sisään äidin ja isän tunnelmaa. Toivon, että voisin pitää sen sisälläni aina.

On hassua, jotenkin surrealistista, että kaikki asuntoauton ikkunoista näkyvät maisemat ovat isän metalliverstaan työkaluja. Tässä verstaassa olen välillä itsekin rakentanut lavasteita, lainannut sellaisia työkaluja, joita minulla ei ole. Yhtäkkiä se, että majoitun tässä asuntoautossa, olen tehnyt väliaikaisen leirin tähän ja katson työkaluja, työskentelyn maisemia etäältä, käden ulottumattomista, ikkunan ja pitsiverhojen takaa, tuntuu merkittävältä poikkeusajan kuvalta. Olen kuplassa. Kuplan ulkopuolella ovat entisestä arjesta tutut maisemat. Tuntuu hyvältä katsoa sitä kuvaa etäältä, ymmärtämättä vielä sen kummemmin, mitä se pitsiverhoin kehystettynä tarkoittaa.

5. Piikkimatto

Aamu alkoi hammaslääkärissä. Kehoni tuntuu miettivän, miten monen karanteenipäivän edestä hammaslääkäri on minua koskettanut. Sanoja on tänään vähän. Olen kiinnostunut vain painovoimasta ja raa´asta, selkeästä kosketuksesta. Piikit osaavat kiinnittää huomion itseensä ja vapauttaa osan siitä vain vaeltamaan. Piikkejä on monta. Hetkeksi voin jättää navigoinnin niiden huoleksi.

6. Lanka (Hedgehog Fibres: Skinny Singles: DUNE)

Koronarajoituksia puretaan, elämä alkaa taas suuntautua ulospäin, työt alkavat kiihtyä, paine tuottaa näkyviä tuloksia kasvaa. Mieleni ehtii minuutissa solmia läkähdyttävän monta lankaa minun ja tulevien velvollisuuksien välille.

Olin juuri ehtinyt purkaa laukkuni, sen ainoan, joka sylissäni haaksirikkouduin tälle pienelle puuttomalle luodolle. Olin ehtinyt jo kotiutua vähän. Oppia aavistamaan nousu- ja laskuveden tulon. Oppia, että alla on kivi, yläpuolella taivas ja joka puolella vettä. Että tyynellä ilmalla vesi kantaa ystävien ääniä. Nyt laivat soittavat sumutorviaan, pelastushelikopterit vatkaavat ilmaa. Poikkeustila on lopetettu. Langat alkavat vetää minua takaisin mantereelle. On ristiriitainen olo. En haluaisi lähteä. Taasko kerran täytyy pakata laukku niin kiireesti, että en näe, mitä olen sinne tallettanut? Enkö vieläkään ehdi katsoa, mitä kannan mukanani?

En ole ihan vielä valmis. Haluan, että pysäytetty aika jatkuu. En ole vielä valmis valitsemaan, kuinka paljon puran omia rajoituksiani. En ole vielä valmis perustelemaan valintojani. Se, minkä takana haluan seistä, ei ole vielä valmis.

Tartun lankaan, aivan kuin voisin kehrätä siitä itselleni kotelon. On ihanaa, että lanka on vyyhdellä. Että se ei ole kiinni missään. Että se on kiertynyt ihan rullalle, vain itsensä ympärille.

Se on niin kaunis. Väri liukuu viimevuotisen kaislan väreistä kevättaivaan siniseen, vaivihkaisesti, äärettömän hitain muutoksin. Valitsen ohjeen, johon suositellaan HITAALLA liu´ulla värjättyä lankaa. Haluan upota hitaaseen, toistuvaan toimintaan, joka sitoo molemmat käteni ja minut paikalleni, suojaa minut kaikilta muilta velvollisuuksilta noin 366 metrin verran.

Silmukoita. Silmukoita. Niitä tehdessä aikaa ajatella, ajatusten vaeltaa.

Lanka on minun aikalisäni lempeä, mutta tiukka vartija. Se muistuttaa, että poikkeustilan jälkeenkin voin palata luodolleni vaikka joka päivä, ainakin muutaman metrin ajaksi.

Tarkistan sanakirja.orgista, mitä langan nimi Dune tarkoittaa suomeksi. Dyyni. Ei ihme, että se sopii niin hyvin aikalisieni vartijaksi.

7. Puhelin

Seitsemäntenä päivänä osun ensimmäisenä liikenneonnettomuuspaikalle. Toteutan monta kertaa aiemmin harjoittelemani tilanteen: ajan oman autoni tien sivuun ja laitan hätävilkut päälle, menen katsomaan, kuinka pahasti onnettomuudessa on käynyt, soitan apua. Puhelu sujuu vähän takellellen, mutta saan tarvittavat tiedot annettua. Odotan onnettomuuspaikalla, kunnes pelastusviranomaiset saapuvat, sitten lähden ja toivon, että onnettomuudesta selvittäisiin mahdollisimman vähäisin vammoin. Olen toiveikas, sillä oman arvioni mukaan tilanne ei näyttänyt kovin vakavalta.

Ensimmäistä kertaa varmuusvarastojeni dokumentoimisen aikana ajattelen erilaisia toimintatapoja, joita yllättävien hätätilanteiden varalle olen harjoitellut. Ajattelen, että varmasti olisi vielä monia muitakin eri elämänalueiden toimintamalleja, joita olisi viisasta harjoitella mahdollisimman helpoiksi ja automaattisiksi.

Ensimmäistä kertaa prosessini aikana ajattelen myös puhelinta. Ennen inventaarioni alkua olin arvellut, etten ehkä valitsisi puhelinta henkisiin varmuusvarastoihini, koska tavallaan se olisi liiankin itsestäänselvästi se kaikkein tärkein – väline, joka mahdollistaa yhteyden niin moniin tärkeisiin ihmisiin. Tänään en kuitenkaan voi valita mitään muuta. Tunnen iloa siitä, että tämä väline ei ole vain minua varten.

8. Idolit

Katseeni kiinnittyy huoneen toisella puolella, peilipiirongin peilin kulmalla roikkuvaan kaulakoruun, jossa on naisen kasvot. Jo useana päivänä olen melkein valinnut sen. Myös korun katse tuntuu kiinnittyneen minuun, mutta kun menen lähemmäs, huomaan, että korussa olevalla hahmolla onkin silmät kiinni. Sen olin unohtanut. Jos olisi pitänyt kuvailla korua näkemättä sitä, olisin muistanut nimenomaan intensiivisen katseen. Tiedän, että korun hahmo on Anna Pavlova, kuuluisa venäläinen balettitanssija.

Kollegani Elviira on tehnyt korun, upottanut Anna Pavlovan ikään kuin lasiin tai jääpalaan, säilönyt hänen keskittyneen kauneutensa kuin jää mammutin. Sain korun muutama vuosi sitten, kiitokseksi. Elviira antoi minun itse valita yhden koruistaan ja valitsin ilman muuta tämän – myöhäisen kevätillan värisen. Olen aina pitänyt korua kauniina, ihaillut karismaattista hahmoa, aistinut jotakin nimeämätöntä, joka tuntuu tihentyneen tämän ympärille. Olen ihaillut sitä, miten herkästi Elviira on liittänyt läpikuultavan hahmon koruun. Ihan kuin kasvot olisivat vain ilmestyneet siihen hetkeksi ja voisivat milloin tahansa kadota. Korun nainen on tuntunut minulle voimahahmolta, sellaiselta, että jos pidän korua, saan itselleni ripauksen hänen salaisuudestaan. On ollut kiehtovaa, että hahmo ei ole pelkkä kuva, vaan oikea ihminen, joka on elänyt oman elämänsä jossakin. Havahdun siihen, että en tiedä juuri mitään Anna Pavlovasta – vain sen, että kuvassa hän näyttää näkevän toiseen todellisuuteen ja sen, että korua katsoessani haaveilen olevani hän.

Yksi valokuva on riittänyt tekemään Anna Pavlovasta idolini. Kovin julkisesti en varmaan kehtaisi sitä tunnustaa – että edelleen kiinnostun ihmisistä, asioista ja ilmiöistä niin palavasti yhden kuvan tai tarinanpalasen perusteella, tietämättä kokonaisuudesta yhtään mitään. Olen kuullut karmaisevia tarinoita klassisen baletin maailmasta, enkä tiedä yhtään, mitä kaikkea Anna Pavlova idolina symboloi. Siksi tuntuu varomattomalta kirjoittaa hänestä. Päätän tutustua vähän hänen elämäänsä. Wikipedia tietää, että Anna on syntynyt 1881 – melkein täsmälleen sata vuotta minua aiemmin. Minun laillani myös hän on syntynyt keskosena. Hänen opiskeluajoiltaan kerrotaan kiehtovaa sankaritarinaa horjumattomasta tahdosta: Anna ei luovuttanut vaikka balettikoulussa häntä kiusattiin ei-balleriinamaisen ulkomuotonsa – muun muassa heikkojen nilkkojensa ja pitkien raajojensa – vuoksi. Hän ei vastannut tuon ajan ihannekuvaa pienestä, kiinteälihaksisesta balleriinasta, vaan vaikutti pikemminkin ”sairaalloiselta”. Sinnikkäästi hän harjoitteli tekniikkaansa. Epätoivoisesti hän yritti jäljitellä tuon ajan tunnustetuimpien balleriinojen voimakasta, akrobaattista tyyliä, vaikka se oli hänen heikommille lihaksilleen hyvin haastavaa. Korun kuva on Pharaos´s Daughter -baletista, jonka yhdessä näytöksessä Anna liian pontevien double pique -käännösten jälkeen menetti tasapainonsa ja putosi kuiskaajankoppiin. En tiedä, mikä on double pique, mutta putoamisen osaan kuvitella. Lopulta hänen opettajansa tulistui ja käski häntä lopettamaan fyysisesti vahvempien tanssijoiden imitoinnin ja tanssimaan niin, että hänen omat erityisominaisuutensa ja vahvuutensa, sirous ja hauraus, pääsisivät esiin. Tämän neuvon kohdalle pysähdyn. Ajattelen, miten vaikeaa joskus on huomata, että on yrittänyt olla joku muu.

Myöhemmin Anna Pavlova perusti oman itsenäisen balettiryhmän, jonka kanssa kiersi maailmaa kaksikymmentä vuotta. Hän kuoli 49 -vuotiaana, keuhkopussintulehdukseen, kesken kiertueen. Tuota ennen hänellä oli diagnosoitu keuhkokuume ja lääkäri oli sanonut, että se vaatisi parantuakseen leikkauksen, jonka jälkeen Anna ei voisi enää tanssia. Anna oli kieltäytynyt leikkauksesta sanoen, että valitsisi mieluummin kuoleman kuin lopettaisi tanssimisen.

Ensimmäinen Anna Pavlovan kuoleman jälkeinen balettinäytös, jossa hänen olisi ollut määrä tanssia, esitettiin vanhan balettiperinteen mukaan näin: Muut esiintyjät tanssivat osansa aivan kuin minä tahansa iltana, mutta Annan paikalla näyttämöllä nähtiin vain tyhjä valospotti, joka liikkui aina sinne, minne Annakin olisi esityksessä liikkunut, valaisten tyhjää näyttämöä, hänen poissaoloaan.

Kosketun kuvauksesta niin paljon, että itken. En ole tiennyt, että baletissa on tällainen perinne esiintyjän kuoleman varalle. Mietin, millaisia perinteitä on niissä esittävissä taiteissa, joita itse elän. Miten teosten ympärille syntynyt kulttuuri suhtautuu kuolevaisuuteen ja siihen, mitä ei voi aikatauluttaa. Mietin, missä ovat ne näyttämöt, joilla meidän poissaolomme voi havaita, ja että poissaolonkin näkemiseen tarvitaan yleisö.

Melkein koko poikkeusajan olen tuntenut tarvetta linnoittautua tietotyhjiöön. Olen halunnut lukea ainoastaan sellaisia kirjoja, jotka olen lukenut jo monta kertaa aiemmin. Olen suojellut itseäni paineelta kiinnostua uusista aiheista, saada teosideoita. Kaulakorun kautta olen melkein huomaamattani, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, ajautunut tutkimaan uutta aihetta. On tuntunut hyvin intiimiltä kuvata tutkimusmatkaani – sitä, miten antaudun Annan tarinan vietäväksi ja vailla lähdekritiikkiä toistan kaiken. Tämän enempää en hänestä vielä tiedä. Ainakaan toistaiseksi en ole saanut tietää Anna Pavlovasta mitään sellaista, mikä saisi minut häpeämään sitä, että olen ihaillut häntä. Katson hänen kuvaansa ja mietin, että tuon kuvan nainen yritti kaikin voimin tanssia niin kuin joku muu.

Lapsesta asti olen ollut valtavan kiinnostunut tuttujen ja tuntemattomien elämäntarinoista, erityisesti niistä hetkistä, joissa jotakin odottamatonta tapahtui. Verkossa tekemäni Anna Pavlova -aiheinen vaellus on saanut minut kaipaamaan lisää tarinoita. Haluaisin etsiä itselleni lisää esikuvia, opettajia, joiden tarinan palasen tai olemuksen kohdalla kiinnostukseni värähtää; joiden kohdalla vaistoni sanoo, että voisin oppia heiltä jotakin.

9. Kirjat

Inventaarioni toinen viikko tuntuu kuluvan kiihtyvällä vauhdilla. Alan tuntea paniikkia teoksen loppumisesta. Entä, jos en ehdi saada dokumentoitua kaikkia tärkeitä asioitani? Tähän asti on tuntunut hyvältä metodilta valita henkisten varmuusvarastojeni tarvikkeet intuitiivisesti ja suunnittelematta – kotia silmäillen ja odottaen, että jokin kiinnittää huomioni. Tänään intuitio tuntuu liian sattumanvaraiselta. Katselen inventaariotani järjestelmällisen pakkaajan silmin. ”Jos saisit pakata matkalle mukaan vain neljätoista asiaa ja valitsisit ne pelkästään sen perusteella, mihin katseesi pakatessa sattuu osumaan, kuinka pitkälle selviäisit varusteidesi kanssa?” järjestelmällinen pakkaaja kysyy. Tänään hän saa valita, mitä pakataan.

Hän valitsee kirjat – tietysti. (Hän on ollut huolissaan siitä, että en ole pakannut vielä yhtään kirjaa.) Ei ole olemassa montaakaan hätätilaa, jossa kirja ei auttaisi. Ensimmäisenä mukaan pääsevät tutut kirjat, sellaiset, joiden tiedän joskus aiemminkin tyynnyttäneen mieleni ja lopettaneen taistelun ajatusteni ja todellisuuden välillä: Julia Cameronin Kultasuoni, jonka kirjoitustehtävät ovat olleet maamerkkejä sumuun peittyneinä päivinä; Ei- ymmärtämisen eteisessä, joka rohkaisee ja rentouttaa olemaan sen keskellä, mitä ei ymmärrä. Myös Tich Nat Hahnin No Mud No Lotus -kirjan pakkaisin, ellei se suorittaisi tärkeitä tehtäviään toisaalla. Lainasin sen hyvälle ystävälleni muutama viikko sitten.

Kirjat ovat henkisten varmuusvarastojeni tavaroista niitä, jotka liikkuvat eniten ihmisten välillä. Rakastan kuulla ystävieni referaatteja kirjan kohdista, jotka ovat heitä koskettaneet. Virtuaalisella yöpöydälläni odottaa minulle suositeltuja kirjoja, joihin haluaisin sukeltaa. Yksi on tulossa minulle postissa lainaksi, kunhan ystävä on vielä hetken lueskellut sitä itse. Kanssani jaetut kirjat ovat kuin aiemmin suljettuun seinään ilmestyneitä ovia, jotka voisin avata. Hauskaa on, että kesken tämän kirjoittamisen ystäväni soittaa ja kertoo löytäneensä Kulttuuriolohuoneen poistoista kirjan, joka intuitiivisesti sopisi juuri minulle. Aarteena pakkaan mukaan kirjan, jota en ole itsekään vielä nähnyt. Ystäväni on nähnyt siinä minut. Se tarkoittaa, ettei minun tarvitse ylläpitää varmuusvarastojani yksin.

Erityinen supervoima on yhdessä luetuilla kirjoilla. Ympärillä viuhuvan poikkeustilan tyynessä keskipisteessä kummilapsi pesiytyi syliini mukanaan Kuka lohduttaisi Nyytiä -kirja ja sanoi: ”Lue.” Luimme tarkkaan jokaisen aukeaman, etsimme kaikki kuviin piiloutuneet hahmot. Valitsimme, mikä kuvan hahmoista kumpikin meistä haluaisi olla. Hämmästelin sitä, kuinka hyvin tarina tuntui osuvan tähän outoon eristyksen aikaan. Tähän, missä ihmiset ovat vetäytyneet omille aukeamilleen, omien maisemiensa viivastojen sekaan. Onnekseni tiedän, että tämänkin keskellä on kukkaniitty. Olin siellä ihan vasta. Jos satutte lukemaan kirjaa, haluan kertoa, että sillä tiheän kuusimetsän aukeamalla, niiden kolmen siilin takana oleva takimmainen siili, josta näkyvät pelkät pimeässä hohtavat silmät, olen minä. Lisäksi olen myös se vasemmanpuolimmaisin veneessä istuva kalastajan apulainen sekä se, joka soittaa haitaria juhlissa.

10. Sielun muotokuva

Kaija Juurikkalan minusta maalaama sielun muotokuva taitaa olla ainoa maalaus, jonka olen itselleni hankkinut. Olen yrittänyt etsiä sille seiniltäni paikkaa, mutta mikään ei ole tuntunut sopivalta. Niinpä pidän sitä lattialla, nojallaan seinää vasten.

Muutama vuosi sitten ystäväni houkutteli minut tilaisuuteen, jossa Kaija maalasi muotokuvia. Ajattelin, että itse en varmaankaan haluaisi tulla maalatuksi, mutta olisi kiinnostavaa nähdä, kun hän maalaa muita. Ei kuitenkaan mennyt kovinkaan kauaa, kun istuuduin maalattavaksi.

Kaija otti siveltimen käteen ja katsoi minua niin syvälle, että tunsin uudella tavalla sisälläni olevan tilan suuruuden. Itkin koko maalaamisen ajan. Ihan kuin olisin kaivannut sitä katsetta aina.

Maisema, jonka hän maalasi, tuntui erilaisella tavalla tutulta kuin olisin osannut kuvitella. Haluaisin joskus löytää paikan, joka on kuvassa. Luulen, että se on olemassa.

11. Äidin neulomat (tai kuten meidän kotikylällä sanottaisiin: tikkuamat) villapaidat

Äiti on aavistanut, että etähalausaikoja tulee ja varustanut minua <3

 

12. Termospullon korkki (sammalella, äidin tikkuamien lapasten päällä)

Termospullon korkki on kädessä odottamattoman kevyt. Juon siitä kahvia. Mustana, kuten aina. Juuri tämä korkki on minulle erityinen siksi, että se ei ole minun, vaan ystäväni. Olemme yhdessä retkellä, etsimässä tietä salaisille näköalakallioille, joilta näkyy meri. Matkalla olemme jo ehtineet eksyä, leikkiä susia, ulvoa ilmoille pitkän surumielisen auun ja nähdä kuusenoksien läpi metsään tulvivan valon. Susilaumamme jäsenillä on espanjankieliset taivaankappaleiden nimet: Luna, Sol ja – kummilapseni ehdottaa, että minä voisin olla musta aukko, espanjaksi. Agujero negro, se kuulostaa niin hienolta.

Myös termospullon korkki, jonka pohjalla kiiltää tilkkanen mustaa kahvia, näyttää mustalta aukolta, tai teleportilta, jonka kautta voi siirtyä ihmeellisiin paikkoihin. Tänä keväänä olen tehnyt tämän korkin kautta useita matkoja: päivä päivältä lämpeneville rantakallioille, kesää odottavaan venerantaan, tuulen muotoilemien mäntyjen karheaan oksistoon. Luna, Sol ja Agujero negro ovat nähneet pikku hiljaa mustasta esiin tulevat vihreät: Sen, kuinka puut raottavat silmujaan, kielon lehdet työntyvät kääröinä maasta, lehmuksenvihreä verhoaa takanaan olevan maiseman ja pienet silmut mustikanvarvuissa suurenevat.

En muista yhtäkään vuotta – lapsuuden jälkeen, jona olisin todistanut kevään tuloa näin läheltä. Kuten monet teatterintekijät, olen viettänyt useita keväitä mustassa laatikossa, itse rakentamieni maisemien parissa. Joskus teatterisali on ollut kuin musta aukko – imaissut enemmänkin kuin pitäisi.

Tänä vuonna kaikki on ollut toisin, mutta voi olla, että tulee vielä entisenlaisia keväitä. Sellaisia, joina mustassa laatikossa saa taas olla. Silloin aion muistaa, että olen myös Agujero negro. Muistaa, miten tärkeää on nähdä mustikanlehdet pieninä. Muistaa, että sopiva määrä mustaa on termospullon korkillisen verran ja että tärkeintä on ulvoa kokoon lauma.

13. Aamukahvitornit

Tänään kirjoitan rentoutumiskeinosta, jonka käteni ovat keksineet: minulla on silloin tällöin tapana koota pöydällä olevia esineitä torneiksi. Teen sitä erityisesti aamukahvin lomassa, silloin kun ei ole kiire lähteä johonkin. Luulen, että kämppikseni – ystävät, joiden kanssa useimmiten jaan aamukahvini – tiesivät torniharrastuksestani kauan ennen minua. Käteni alkavat etsiä esineiden painopisteitä usein silloinkin, kun en itse huomaa.

Erityisen mielelläni teen torneja 10-vuotiaan kämppikseni ja kummityttöni lelueläimistä, joita keittiön pöydällä joskus vaeltelee. Kokoan mahdollisimman haastavia torneja, sellaisia, joiden tasapainoa on etsittävä kauan, jotka romahtavat kokoamisen aikana monta kertaa ja joissa osasten painopisteitä on aseteltava kohdalleen henkeä pidättäen. Se hetki, kun torni on löytänyt tasapainonsa, eläinten liukkaat jalat yhtäkkiä lakkaavat lipsumasta, on aina yhtä taianomainen. Ihan kuin viettäisin hetken absoluuttisen liikkumattomuuden äärellä. Päälletysten kasattujen eläinten liikkumattomuus on ihmeellisen paljon liikkumattomampaa kuin yksittäisten eläinten. Erityisen tyydyttävää on se, jos tornin alimmaiset eläimet ovat pienempiä kuin ylimmäiset.

Kysyn kummitytöltäni lainaisiko hän lelujaan tornia varten. Haluaisin tehdä tornin ja valokuvata sen. Hän tuo minulle koko laatikollisen pikkueläimiä ja sanoo, että haluaa nähdä, millainen tornista tulee. Hän on torneista yhtä innoissaan kuin minäkin. Tänään teen aika pienen tornin. Yhtään korkeammat eivät pysy koossa niin kauaa, että saisin valokuvan otettua. Mukana paraatipaikalla on oma pikkueläimeni, norsu, jonka veljeni toi minulle Thaimaan lomaltaan.

14. Pajunkissa (Leikkiminen)

Dokumentaatioprosessini sai alkunsa taideterapeutin etätapaamisesta ja myös päättyy sellaiseen. Tällä kertaa olen tietokoneeni kanssa ulkona joen rannassa. Saan tehtäväksi rakentaa itselleni pienen minikodin jonnekin maastoon.

Seuraan polkua pellon laitaan ja rakennan kuivasta, kauniisti käpristyneestä lehdestä itselleni pienen majan kuivan pajunoksan kärkeen. Laitan majaan myös yhden pajunkissan edustamaan minua. Tuuli huojuttaa majaani, muttei aivan pudota sitä. Majassa on jopa pieni ikkuna: lehdessä olevasta pienestä reiästä siivilöityy majaan valonsäde. Kuivuneen lehden ruodit jäsentävät majan rakennetta. Pienessä pesässäni on sellaisen puutaloasunnon tunnelmaa, jossa hirret on jätetty tyylikkäästi näkyviin.

Huomaan, että pajunkissa, jonka valitsin minua edustamaan, näyttää häkellyttävän paljon siililtä. Koskaan aiemmin en ole huomannut pajunkissassa tuollaista siilin kuonon näköistä kantaa. Hetken kuluttua alan harmitella sitä, että pesäni on kuivahtaneen oksan kärjessä. Siirrän pajunkissa-siilin tuoreemmalle oksalle. Katselen sitä hetken vastavaloon. Sen kuono on kohti aurinkoa, takavalo saa pienen turkin reunat hohtamaan, tuuli hulmuttaa untuvaista karvapeitettä. Se näyttää onnelliselta., vähän samalta kuin tuulta nuuhkiva koira. Katselen sitä hetken, kunnes kovempi tuulenpuuska pudottaa sen jonnekin korkean heinikon sekaan.

Mieleni on levännyt. En edes tiedä, kuinka kauan olen keskittynyt pienen pieneen yksityiskohtaan valtavassa maisemassa, aistinut yhden pajunkissan kokoista maailmaa. Kun nostan katseeni suurempaan maailmaan, se näyttää raikkaalta, vähän niin kuin hyvin nukutun yön jälkeen.

Valtteri Alanen - terveisin, tulevaisuus

Kirje jonka voi kuunnella. Kirje johon voi halutessaan vastata. Kirje joka kehottaa kuulostelemaan kauemmas kuin kolmen viikon päähän.

Valtteri lähti syksyllä Prahaan opiskelemaan. Kriisin sulkiessa kansainvälisen liikenteen hän jäi kaukomaille odottamaan kaaoksen hälvenemistä. Valtterilla on kuitenkin koti-ikävä, joten hän on kirjoittanut kirjeen. Se on juuri sinulle rakas, sattumanvarainen lukija.

Kirje kääntää lempeät korvat kohti kriisin ravistelemaa maailmaa, ihmistä tässä maailmassa ja kysyy muutaman kysymyksen. Kirje koostuu tekstistä, karanteenin aikana tehdystä musiikista sekä suljetun Prahan kaduilla nauhoitetuista äänimaisemista.

TERVEISIN, TULEVAISUUS  – ÄÄNINAUHA 

Halutessasi voit vastata kirjeeseen kirjoittamalla tai nauhoittamalla omasi:

Mihin me olemme menossa? Millaiseen normaaliin palaamme, kun palaamisen aika eittämättä tulee? Mitä kuulet siinä tulevaisuudessa johon haluaisit palata?

Voit lähettää kirjeesi osoitteeseen:

TEHDAS Teatteri
Valtteri Alanen
Itäinen Rantakatu 64
20810 Turku

tai sähköisesti

alanen.valtteri@gmail.com

Äänikirjeen kesto: 12.24

Janna Haavisto - Clowne Moderna goes Online

Anna nykyklovnin johdattaa sinut taiteen toisenlaiseen kokemiseen – koe Taika Ansa Idén luoma taidenäyttely virtuaalisesti.
 
T.A.Idé ohjaa etäosallistujat kokemaan ja eläytymään taideteoksiin yhdessä hänen kanssaan. Janna Haaviston luoma Clowne Moderne goes Online on virtuaalinen teatteriesitys ja näyttelyopastus, joka tapahtuu konferenssipuhelun välityksellä. Jokainen puhelu on omanlaisensa teos. Tervetuloa kokemaan! 
 
 
Osalistu Clowne Moderne goes Online teokseen ilmoittautumalla sähköpostiosoitteeseen: janna.haavisto@grusgrus.fi. Ilmoita myös kumpaan virtualikierrokseen osallistut. Kumpaankin kierrokseen mahtuu mukaan seitsemän ensimmäistä ilmoittautujaa 
Saat sähköpostiisi varmistuksen osallistumisestasi sekä zoom linkin vähän ennen kierroksen varsinaista ajankohtaa. Zoom-alustan toimivuutta omalla laitteella kannattaa testata etukäteen.
 
1. virtuaalikierros ke 13.5 klo 18
2. virtuaalikierros pe 15.5 klo 19 
(Teoksen kesto noin 30min. )
 
Halutessasi voit lähettää Taika Ansalle etukäteen kuvan omasta suosikkitaideteoksestasi tulkintaehdotukseksi. Kuvat numeroon 0405088445 3.5.20 mennessä. 
T.A.Idé käyttää taiteellista vapauttaan valitessaan ehdotuksista sopivimmat eikä perustele valintojaan. 
 
————————————-
 
Clowne Moderne – näyttelykierros nykyklovnin seurassa sai ensi-iltansa 24.8.2019 Wäinö Aaltosen museossa. 
Teos oli paikkasidonnainen näyttelykierros, jossa Janna Haaviston luoma nykyklovnihahmo Taika Ansa Idé (T.A.Idè) koki ja tulkitsi nykytaidetta HC. Bergin näyttelyssä. 
 
Yhteistyö Grus Grus Teatterin kanssa.
Lisää alkuperäisteoksesta: http://www.grusgrus.fi/fi/clowne-moderne/
 
 
Potrettikuvat: Frans Rinne. 

Maija Westerholm - Soljanka-klovnin etäkoulupäivä

Kriisinhallinta Kurssin tehtävä: 5 vinkkiä karanteeniin 

1. Valokuvat

Elämäntaidon tunnilla muistan opettajan joskus puhuneen, että on hyvä tulla toimeen menneisyytensä kanssa. Koska kotona kökkiminen aiheuttaa kokemukseni mukaan siivoamista, päädyin tämän oireen tuloksena vanhojen koulukuvien äärelle. Koulukuvat ovat siitä omituisia, että ne tuppaavat hävettämään. Tässä siis vinkki menneisyyden häpeän voittamiseksi. Valitse kaapistasi törkein asukokonaisuus. Kuvaa itsestäsi uusi,  erityistason häpeällinen koulukuva. Sellainen, joka pesee kaikki aiemmat menneisyyden hiustyylit ja trumpettihousut mennen tullen. Vaihtoehtoisesti voit ripustaa pahimman koulukuvasi pyykkinarulle ja odottaa. Jos se on siinä vielä huomennakin, on se oleva osa menneisyyttäsi jatkossakin.

2. Kaiku

Huhuu, onko ketään kotona? No jos ei ole, vaikka kotona tulisi pysyä tai jos päässäsi ei ole ketään kotona, niin tässäpä vinkki tyhjiön täyttämiseksi. Etsi itsellesi kaikuisa tila. Porttikongi toimii esimerkiksi hyvin. Huhuile ja laulaa lurauta. Äänet monistuvat monistuskoneen monisteiden tavoin ja sinulla on kavereita. Ne voivat olla vaikka luokkatovereitasi. Tai koulun kuoro. Oma suosikkikappaleeni tähän tarkoitukseen on Ameno vai omenako se oli. Kaikuisa Oriflem. Naapuri vinkkasi, että tätä ei kannata tehdä esimerkiksi öisin.

3. Perusolemus

Istuminen on yleinen olotila. Istuessani muistelin, että meidän koulussa oli Elämänhallinnan yhtenä sivuaineena mahdollisuus valita myös kehonhallinta. En koskaan valinnut tuota kurssia, tykkään että kehoni on hallitsematon. Voisiko sitä kuitenkin harjoituttaa matkimalla. Matkiminen on kivaa. Tässä vinkki kehonhallintaan ja jotain muuta kuin istumista. Katso ympärillesi. Millaisia tavaroita näet? Minkä värisiä ne ovat? Mitä materiaalia ne ovat? Entä minkä mallisia? Matki niitä. Niiden ääntä ja kävelytyyliä. Parhaita vitsejä. Oma tämän hetkinen suosikkini on kuulakärkikynä, koska samaistun siihen. Se on sininen, sillä on lyhyen ponnahtelevat askeleet ja se puhuu konekiväärimäisen terävällä Porin murteella. Joitakin esineitä matkiessa pitää edetä varoen. Kuumaa puuhellaa matkiessa saattaa pää ylikuumeta.

4. Solmu

Tässä karanteenilandiassa olen usein löytänyt itseni jumista. Solmusta. Kuin kasa kengännauhoja. Tässä vinkki jumiutumisen tilaan. Sotke ja solmi käsilläsi yhteen kengännauhoja. Samanvärisyys tekee tehtävästä haastavamman, mutta samalla yksitoikkoisen. Setvi sitten sotku varpaillasi. Lisähaastetta saa, jos kotonasi asuu joku toinen, joka tekee sotkun puolestasi. Samalla voit keksiä oman manauksen kaikille jumeille ja solmuille. Tässä omani: spagettia, suolia ja muuta sössöä, mun pää on mössöä. Sössön söö, töks töks, mös mös möö. Oijon minkä kerkiän, ennen pimeää tään sotkun setviä ennätän.

5. Kiikarit

Vessapaperista on tullut karanteenikauden kuumin tuote. Jokaisella on kasoittain kiikarimateriaalia. Tässä vinkki paperihylsyjen uudelleen käyttämiselle. Askartele hylsyistä teipillä kiikarit. Koristele ne mieleisilläsi tageilla ja mielenmaisemasi symboleilla tusseja käyttäen. Jos sinulla ei ole kotona muuta kuin kasa hylsyjä, ei haittaa. Tämä toimii oikeanlaisessa valaistuksessa tai hiekkalaatikkomaastossakin. Aseta kiikarit silmillesi. Näet tulevaisuuteen. Olen koulussa oppinut, että me olemme tulevaisuuden toivoja. Siksi me voimme nähdä sinne. Valosta ja maastosta riippuen tulevaisuus voi olla hieman erilainen meillä jokaisella. 

Minä näen.. va.. valtaisan vallattomat valaat vallan valtikoin ja elämän valttikortein varustettuna. Heiltä voi pyytää totuuden siemenen, jonka kasvettua männyksi sen latvaan voi kiivetä ja huutaa suuria totuuksia, mikäli myötätuuli sen sallii. Männynkäpy toimii polettina suojaisemmille korianterimaille.

Soljanka, Elämänkoulun viimeisen vuosikurssin kertauskurssilainen ja etäkoululainen

Close Menu