Antti-Juhani Manninen: Märkä kieli, suussa

Ajatus tästä teoksesta saa alkunsa omassa kodissani, taideterapeutin etävastaanotolla, muutama viikko sitten.

Tuota hetkeä ennen olen kellunut viikkoja koronan tekemässä tyhjyydessä. Aiemmasta arjesta tutut tekemiset ja asiat ovat ajelehtineet minusta sen verran kauas, että en yletä niihin. En osaa tarttua mihinkään. Mietin, miksi olen niin lamaantunut ja että jossakin aiemmassa elämänvaiheessa olisin ehkä selviytynyt tällaisesta tilanteesta paremmin. Mieleen nousee kuvia nuoremmasta minusta, joka oli monessa kohdassa niin vapaa, vapauttavan tietämätön siitä, mikä on ammattimainen tapa tehdä asioita, rohkeampi ja rehellisempi tekemään sen, mikä tuntuu itsestä oikealta, vähemmin kompromissein.

Maailma, jossa ensi-illat on siirretty kauas tulevaisuuteen, näyttää vieraalta. Aiempi maailma kysyi minulta, ehtisinkö tehdä ajoissa kaiken, mitä olen luvannut, riittävän hyvin, täydestä sydämestä, ammattimaisesti, vakuuttavasti. Uusi, tyhjentynyt maailma kysyy minulta ihan muuta. Mikä on tärkeää? Osaanko mitään, mille on tässä uudessa tilanteessa tarvetta? Onko minulla mitään todellista annettavaa kenellekään? Olenko elänyt liian lyhytnäköisesti, rakentamatta mitään pysyvää? En osaa vastata. Olin ajatellut, että taiteen tekemiseni arvot perustuisivat johonkin sellaiseen, mikä ei koronan tullessa menettäisi merkitystään: uusien yhteyksien luomiseen, hetkiin, jotka tuntuvat iholla ja sydämessä. Tyhjyydessä kelluessani en enää tiedä, onko se totta. Tiedän, että olen kiirehtinyt projektista toiseen liian kovalla vauhdilla, kysymättä välillä itseltäni, missä olen. Tiedän, että olen katsonut liian paljon kalenteria ja liian vähän maailmaa. Tiedän, että olen viime aikoina ajatellut yhä useammin, että pitäisi tehdä yhä enemmän töitä, että pystyisin ollenkaan pysymään alalla, pärjäämään hirvittävässä rahoituskilpailussa edes jotenkin. Tunnen joutuneeni aivan eksyksiin. Ajattelen, että ehkä minua on pitänyt kasassa pelkkä vauhti.

Sanon taideterapeutille, että haluaisin oppia taas asettumaan omaan itseeni, lakata vertaamasta itseäni muihin, tai omiin mielikuviini siitä, mitä minun pitäisi olla.

Terapeutti pyytää minua silmäilemään kotiani ja valitsemaan kaksi esinettä: sellaisen, joka kuvaa tämänhetkistä tilannettani ja sellaisen, joka kuvaa sitä, mitä toivon. Useiden proggisten alussa olen tehnyt samankaltaisia tehtäviä, valinnut intuitiivisesti jonkin esineen tai postikortin kuvaamaan vaikkapa sitä, mitä toivon tulevalta työltä. Koskaan ennen en ole tehnyt tällaista tehtävää kotonani, omien esineideni kanssa. Silmäilen kotiani ja valitsen tämänhetkistä tilannetta kuvaamaan kuumemittarin. Kuumemittari kihisee muistoja ensimmäisistä epidemiaviikoista, kun olin itsekin pienessä kuumeessa, mittasin kuumetta jatkuvasti ja vertasin oireitani koronan päivittyviin oirekuvauksiin. Se vie minut jatkuvan mittaamisen ja vertailun radalle.

Sitten yritän etsiä toivettani kuvaavan esineen. Yllätyksekseni se onkin helppoa. Silmäni nauliutuvat kahteen esineeseen, jotka ovat mummolta perityn peilipiirongin päällä, rivissä, johon olen kerännyt rakkailta ihmisiltä saatuja tai sattumalta löydettyjä muistoja. Toinen esineistä on pieni pala tuntemattoman talon seinää ja toinen on jalkaterän muotoinen kivi, merenrannasta löytynyt. Olen yllättynyt ja melkein liikuttunut siitä, että jokin minussa tunnisti esineet, ihan kuin rikkinäinen kompassi olisi yhtäkkiä alkanut toimia.

Laitan löydetyt esineet ikkunalle. Ne lepäävät paikoillaan sadepäivän valossa, vähän kuin pyhät esineet alttarilla. Molemmat niistä ovat palasia jostakin suuremmasta: kappale palanutta taloa, jonka elämästä en mitään tiedä, tai kappale merenrantaa. Minulla on palanen merenrantaa. Aikoinaan näiden esineiden ilmestyminen, löytyminen, tuntui merkiltä. Siksi olen ne säästänyt. En tiedä, olenko osannut niitä lukea. Ehkä nyt on juuri oikea hetki palata niihin. Esineiden takana on valo, vetisen taivaan valo. Molemmat esineet ovat nähneet muitakin valoja.

Päätän kysyä esineiltä tietä itseni luo.

Otan käteeni seinänpalan – varovasti, koska se menisi rikki, jos käsittelisin sitä kovakouraisesti. Se on oikeastaan melkein pelkkää maalia, eri värisiä kerroksia. Ulkoseinämaalia, luulisin. Itse seinää on jäljellä vain muutama lastu. Löysin tämän pienen ja kevyen kappaleen palaneen talon raunioista monta vuotta sitten. Otin sen mukaan siksi, että se näytti minusta suudelmalta. Kuljeskelin raunioilla rakastamani ihmisen kanssa, ehkä halusinkin löytää aarteita, ainakin nähdä, mitä talosta on tulipalossa jäänyt jäljelle. Löysin kaksi suudelman muotoista asiaa. Toista kuumuus oli sulattanut niin, etten pystynyt edes arvaamaan, mitä se oli ennen tulipaloa ollut. Toisen annoin ihmiselle, jonka kanssa silloin olin ja toinen on nyt kädessäni.

Yhtäkkiä muistan, miten paljon joskus rakastin harhailua ja eksymistä. Miten paljon olen kävellyt vailla päämäärää, pitkiäkin matkoja, kunnes vastaan tulee jotain, mihin huomioni kiinnittyy, mikä alkaa tuntua merkiltä, keskustelunavaukselta maailman ja minun alitajuntani välillä. Varmaankin on myös matkoja, joilla mitään ei ole tullut vastaan, mutta yhtään sellaista en muista. Usein ajautuessa on tullut vastaan jotakin, esine, paikka, tapahtuma tai valo, joka on löytänyt todistajakseen juuri minut. Merkkien löytäminen on ollut näennäisen kevyttä leikkiä sattuman kanssa, mutta samalla myös voimakas luovan työn metodi, joka on vapauttanut minut vertaamasta itseäni ja omia löytöjäni muihin ja heidän löytöihinsä. Niin usein sattuma, sille antautuminen on ollut keino tehdä matkasta ja seikkailusta minun omani, ainutlaatuinen ja mihinkään vertaamaton, vahvistanut omaa painopistettäni.

Seinänpalanen puhuu luhistuneiden, kadonneiden talojen kanssa, kielellä, jota en osaa, mutta jonka tunnistan ennenkin kuulleeni. Se on nähnyt talojen mukana kadonneet elämät, joista minä näen vain pieniä vihjeitä. Se, että pidän sitä kädessä, on keino tuntea iholla kaiken katoavaisuus. Ehkä en kaipaakaan vahvempia rakenteita ja vankempaa asemaa, vaan suurempaa muutoksen virtaa, keskustelua katoavaisuuden kanssa. Vähemmän rakenteita, enemmän palamista. Sitä, että otan kadonneesta kokonaisuudesta vain yhden palasen mukaan. Suudelman kokoinen kappale materiaa keskellä juuri tyhjentynyttä tonttia on ehdotus näkyvän ja näkymättömän väliseksi suhdeluvuksi. Näen kaikesta aina vain osan. Miksi edes ajattelisin, että minun pitäisi hallita kaikkea?


Otan käteeni jalkaterän muotoisen kiven. Jälleen kerran häkellyn siitä, että se näyttää niin paljon ihan oikealta jalkaterältä, vasemmalta, rentoutuneelta jalkaterältä. Olin kaivannut yksinoloa ja ihan omaa lomapäivää ja ajanut autolla Poriin. Se oli niin hieno reissu, mutta aluksi hirveä. Tein ensin vaelluksen Yyterin hiekkadyyneiltä lähtevällä, kaislikon päällä kulkevalla luontopolulla. Toivoin vaellukselta rauhaa, mutta olinkin koko matkan ajan kamalan peloissani. Heti, kun pääsin pidemmälle kaislikkoon, kauniisti harmaantuneille pitkospuille, aloin pelätä, että kaislojen tai pensaiden sekaan olisi piiloutunut joku, joka hyökkäisi kimppuuni sitten, kun kävelen kohdalle. Melkein koko matkan, vähän alle 16 km, kävelin valtavan kauniissa merenrannassa ja pelkäsin niin, että oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen pelkoon. Vasta takaisin dyyneille palatessa, kun aurinko oli jo laskemassa, ja värjäsi dyynien varjopuolet violettiin, turkoosiin ja punaiseen, alkoi pelko kunnolla irrottaa otteensa.

Yyteristä ajoin Reposaareen. Aloin katua sitä, että olin halunnut lähteä matkalle yksin ja olla jakamatta sitä kauneutta kenenkään kanssa, ja soitin veljelleni. Kuvailin hänelle, miten aurinko laski kuusikon taa Yyterin ja Reposaaren välisen maantien varrella. Maisemaa kuvaillessani humpsahdin itsekin siihen syvemmälle. Parkkeerasin auton Reposaareen ja kävelin aallonmurtajalle. Kaukana oleili yksinäinen kalastaja, mutta muuten olin ihan yksi rannan, meren ja täydenkuun kanssa. Kiipeilin aallonmurtajan valtavilla kivillä valtavan pitkältä tuntuvan ajan, katselin kuuta ja ihmettelin, miten voin yhtäkkiä kokea jotain niin kaunista. Löysin rannalta tämän kiven, joka tuntui jonkin uuden askeleen merkiltä.

Paluumatkalla aallonmurtajalta kohti Turkua Reposaaren tuulimyllyt pyörivät omaa tasaista, vääjäämätöntä rataansa ja välkyttivät valojaan kauas horisonttiin. Autoradiossa soivan kappaleen bassonlyönnit osuivat täsmälleen tuulimyllyjen valojen välähdysten kohdalle. Tuntui, kuin autokin olisi sulautunut osaksi maisemaa, kuin koko ympäröivä todellisuus olisi kokoontunut pitämään yksityskonserttia minulle. Oli pakko pysäyttää auto, koska olin liian koskettunut ajamaan. Hiljaa katselin pysäytetystä autosta, kuinka ihmisen rakentavat tuulimyllyt ja ihmisen tekemä musiikki sykkivät rytmikästä merkkikieltään kauas asteittain sinistyvään iltaan, yli peltojen, joilla kuun valaisemat pensaat näyttivät hyperrealistisilta maalauksilta, joissa jokainen oksa oli maalattu ja varjostettu erikseen.

Mietin sitä, miten tuokin, pakahduttavaan flow -kokemukseen päättynyt matka alkoi nihkeän epämukavalla kävelyllä omien pelkojen kanssa ja että ehkä tuo lohdullinen kaava pätisi nytkin: ensin tulevat pelko ja hirvittävä epämukavuus, sitten luontainen impulssi jakaa toisen kanssa jotain, sitten euforia ja merkityksellisyys. Mietin, kuinka usein pelko saakaan minut pysähtymään ja ajattelemaan, että suunta on väärä.

Jalkaan liittyy vielä sekin, että seuraavana kesänä tein samaan paikkaan ihanan kesäretken ystävieni kanssa. Olen surrut vuosien varrella sitä, että olen ihmisille monia lempipaikkoja velkaa. Monet ihmiset ovat vieneet minua omiin tärkeisiin paikkoihinsa, mutta itse en ole useinkaan pystynyt tekemään heille samaa. En ole ehtinyt löytää lempipaikkojani, kun olen ollut niin paljon töissä. Jalka muistuttaa hetkestä, jolloin sekin kaukainen haave helposti ja vaivattomasti toteutui.

Esineiden kanssa keskustelu on valanut minuun rauhaa ja luottamusta. Niiden kanssa vietetyn hetken aikana olen alkanut odottaa sitä, mitä tämän tyhjän tilan kautta voi tapahtua. Olen tullut tietoiseksi siitä, että olen säilyttänyt vuosien varrella paljon muistiinpanon tai taikakalun omaisia esineitä. Sellaisia, jotka on löydetty onnellisena hetkenä tai joihin on liittynyt jotakin, mitä olen halunnut tutkia tai muistaa. Ajattelen, että nyt voisi olla aika palata niihin tarkemmin. Sitä, miten keskusteluni esineiden kanssa jatkuu, voimme seurata tässä teoksessa. Toivon löytäväni jotain todellista – jotain, mikä ei ole muuttunut merkityksettömäksi tässä uudessa maailmanajassa.