”Hahmoja voi repiä ja tulostaa joka esitykseen uusia”
Päitä pudotteleva kostokuvaelma Jeanne de Clisson rantautuu Tehtaan aulaan. Kostonhimoiseksi merirosvoksi ryhtyneen aatelisnaisen tarinasta ammentavan meriverellisen paperiteatteriesityksen ohjaa Lee Lahikainen.
Jeanne de Clisson sekoittaa tositapahtumia ja kuvitelmia absurdisti ja anakronistisesti. Millaisen lähtökohdan de Clissonin elämä on sekoitukselle tarjonnut? Mitkä ovat olleet keskeiset suuntaviivat sekoitukselle?
Kun ollaan yhdessä Reetta Moilasen kanssa suunniteltu käsikirjoitusta, jonka Moilanen on lopulta kirjoittanut, on käytetty kaikki tieto, mitä Clissonista on löydetty, ja sitten keksitty lisää sen mukaan, mitä kuvitella voi tuon ajan henkeä huomion ottaen. Mutta ei olla jääty keskiajalle vaan anakronismi on vahvana teoksessa. Vaikka esitys perustuukin todelliseen henkilöön, kaikki mikä ei ole keksittyä on tulkintaa. Ollaan tarkoituksella viety tarinaa aika absurdiksikin, ettei kukaan vaan kuvittele, että tässä tehdään juttua, jossa kaikki historialliset yksityiskohdat olisi paikkansapitäviä.

Väkivallan pyörteissä todellisuus repeää. Tämänhän voi ajatella kuvaavan paitsi toden ja kuvitelmien sekoittumista, myös de Clissonin elämää? Veihän kosto de Clissonin aateliselämästään merirosvoksi.
Sekä esityksen sisällä että de Clissonin mielessä tosi ja kuvitelmat sekoittuvat. Kosto on hänen tapansa käsitellä miehen kuoleman aiheuttamaa surua, joka hänen todellisuuttaan repii.
Olet myös aiemmissa teoksissasi hyödyntänyt historiallista aineistoa, kääntänyt katseen varjoisampiin paikkoihin kuten Pariisin katakombeihin ja hysteriahoitolaitokseen. Ja vaikka Nälkä ammensi vampyyritarinoista, on vampyyreillakin historialliset kytköksensä Vlad Tepesin kautta. Mikä historian ja myyttien hyödyntämisessä on tärkeää ja antoisaa?
Hyvä kysymys! Jotkut asiat vaan vetoaa ja on vaikea pukea sanoiksi, että miksi. Sekä Draculan että Jeanne de Clissonin voisi tulkita sarjamurhaajaksi, mutta molempien tarinoita todelliselta tuntuvasta väkivallasta etäännyttää aika ja mytologia, vampyyri- ja merirosvomytologia. Haluan käsitellä teoksissani väkivaltaa ja kuolemaa, mutta sellaisten teemojen käsitteleminen nykyaikaan sijoitettuna tuntuu yhtäaikaisesti liian raa’alta ja liian tylsältä. Toisaalta myös pinnallisemmat syyt viehättävät historiallisissa ja myyttisissä aineistoissa, esimerkiksi epookkipuvut ja erilaisten satuolentojen fyysiset olemukset.

Olet työskennellyt paperiteatterin parissa monessa teoksessa. Tarjoaako tämä esitys mahdollisuuden hyödyntää paperiteatteria itsellesi uudella tavalla? Millaisia mahdollisuuksia paperiteatteri tarjoaa koston ja väkivallan käsittelylle?
Automata on itselle uusi tekniikka, vaikka olen siitä yli kymmenen vuotta haaveillut. Tässäkin on sama kuten historiallisuudessa ja myyttisyydessä, paperiteatteri kaksiulotteisuudessaan etäännyttää ja helpottaa väkivallan käsittelyä. Paperiteatteri mahdollistaa väkivallan kuvauksen surrealistisesti ja tehokkaasti, hahmoja voi esimerkiksi repiä ja tulostaa joka esitykseen uusia.
Kerrotte automata-tekniikasta ennakkotiedoissa vihjailevasti, liikoja paljastamatta. Lienee tarkoituskin olla avaamatta liikoja etukäteen?
Alunperin tekstissä oli pelkästään automata sanana mainittuna. Ennen julkaisua siihen lisättiin sentään selitys, että mitä se tarkoittaa. En ajatellut sen olevan vihjaileva, mutta hauskaahan se vain on jos näin on.
Kostokuvaelma rantautuu aulaan pikkujouluaikaan. Se suositellaan nautittavaksi rommin tai punaviinin kera. Ennakkovideossa keitellään verta Slayerin Raining Bloodin soidessa. Kaikki kielii groteskista mustasta huumorista, jota on aiemmissa töissäsikin. Antaako nauru mahdollisuuden sukeltaa syvemmälle rujoihin aiheisiin?
Haha! Olen usein ajatellut, että en osaa ohjata komediaa ja huumorintajunikin on vauvan tasolla, kurkkailevat naamat naurattaa. Mutta jostain sitä absurdia ja mustaa huumoria niihin teoksiin aina tulee. Kokisin, että kyllä se huumorikin tässä on etäännyttäjän tehtävässä, helpottamassa rujojen aiheiden käsittelyä. Väkivallan käsittelyllä huumorin avulla onkin nukketeatterissa pitkät perinteet, esimerkkinä Punch and Judy -käsinukketeatteriesitykset.

Olet tehnyt esityksiä yhdelle katsojalle kerrallaan ja ollut Huoneiden kirjan tuulen puhkomassa talossa sekä Kalevalassa ÅST:n suurella näyttämöllä. Jeanne de Clisson asettuu mittasuhteiltaan äärien väliin. Ovatko mittasuhteiltaan erilaiset teokset tarjonneet löytöjä, jotka ovat kirkastaneet Jeanne de Clissonin taiteellisia valintoja?
Jeanne de Clissonissa on myös henkilökohtaisempia hetkiä yksittäisten katsojien kanssa. Niistä on muodostunut itselle tärkeä osa omaa tekemistä yhden katsojan esitysten myötä. Ja Kalevala-musikaalissa esiintyminen toi rohkeutta ottaa omaan ohjaukseen musiikkia ja laulua, vaikka niiden tuottamisesta vastaavatkin muusikkokäsikirjoittajamme Reetta Moilanen sävellyksellään ja musisoinnillaan ja esiintyjä Helena Markku laulullaan.

Ensi vuonna julkaistaan sinun ja Anu Kaajan Florian ja Griselda -lastenkirja, ensimmäinen lastenkirjakuvituksesi. Oletko tuohon työhön kantanut jotakin näyttämötaiteesta? Entä onko tuo työ tarjonnut uutta näyttämöajatteluusi?
Kuvitustyö on ollut lähes suoraan paperiteatteria, toki pysähtyneempää. Inspiroivaa on ollut miettiä, miten still-kuvaan saa liikkeen tuntua. Vaikea sanoa vielä, että mitä kuvitus tuo näyttämöajatteluun, ehkä sen näkee tulevissa teoksista.
Nimi: Lee Lahikainen
Syntymävuosi: 1985
Koulutus: Imatran taidekoulu, kuvanveistäjä (AMO), Turun Taideakatemian nukketeatterilinja, Teatteri-ilmaisun ohjaaja (AMK)
Tärkeimmät teokset: Huoneiden Kirja (2021), Nälkä (2019), Catacombes (2017)
Merkittävimmät teatterikokemukset: Yhden katsojan esitykset Ranskassa nukketeatterifestivaaleilla