Tehtailijat ovat innokkaita teatterin ystäviä ja he saavat vapaan pääsyn kaikkiin kauden näytöksiin. Vastineeksi he “tehtailevat” esityskokemuksistaan omannäköisiä tekstejä, jotka julkaistaan Tehtaan nettisivuilla esityskausien aikana. Tehtailija voi olla harjaantunut teatterikävijä tai vasta vähän katsomon penkkejä kuluttanut henkilö. Tärkeintä on halu ja taito ilmaista seikkaperäisesti kokemuksiaan!
Portti on niin hyvä, että pahaa tekee.
Vitsailin Annelle, että Portti kertoo varmasti nuoruuteni kantapaikasta, Hämeenportista. Ei kertonut. Sen sijaan esitys kertoo kansanmurhan kymmenestä vaiheesta, luokittelusta epäinhimillistämisen kautta tuhoamiseen ja sen kieltämiseen. Aiheesta enemmän täältä: https://www.genocidewatch.com/tenstages.
Natsit ja holokaustin tietävät kaikki, mutta jos vähänkin seuraa maailman menoa, niin vastaavat askelmerkit on helppo nähdä myös tänään. Ei voi edes sanoa, että kehitys tapahtuu jotenkin hiipimällä, pikemmin ryminällä ja vauhdilla. Esimerkiksi maahanmuuttajille suunnitellut risusavotat ja siivoushommat. Siinä hallitus niputti siivoojatkin arvottomien sakkiin. Tiettyjen ihmisryhmien oikeuksia kavennetaan tai poistetaan kokonaan, eikä siitä ole pitkää matkaa vainoon, tuhoamiseen ja tapahtuneen kieltämiseen.
Tästä kertoo Portti. Esitys on niin hyvä, että sitä on kamala katsoa. Portti voi olla jossain Euroopan rajalla, Gazassa tai menneisyyden keskitysleirillä. Niitä on ollut ja niitä on. Kamalin asia kiteytyy lopussa: en tiedä mitään, olen ollut aina vain täällä portilla.
Kumarran syvään tekijöille. Miten niin vähällä saadaan sanottua niin paljon? Samalla mietin, kuinka helppo oma nuoruuteni oli: ei tarvinnut pelätä kuin ydinsotaa ja pikkuisen luonnon saastumista, rauhanliikekin oli voimissaan, samoin solidaarisuus.
Tällaisia ajatuksia tällä kertaa. Menkää ihmeessä katsomaan Portti. Ihan oikeasti.
Anne jatkaa:
Alussa meni tovi, että sain juonesta kiinni. Muuten samaa mieltä kuin Arto. Armottoman hyvä näytelmä.
Kun olin Thaimaassa vaihto-oppilaana 2010, Bangkokissa kuohui. Minulla oli mukanani punainen Marimekon olkalaukku. Minua kuitenkin neuvottiin olemaan käyttämättä sitä, sillä se oli kuningasta vastustavien väri. Kuninkaan väri oli keltainen ja mustapaidat polttivat keskustassa rakennuksia.
Tämä muisto tuli ensimmäisenä mieleen, kun Portti-esityksen yleisö jaettiin juuri saatujen kaulanauhojen värin mukaan. Esitys kävi läpi kansanmurhaan ajautumisen kymmenen vaihetta portinvartija keskiössä. Portin kautta pääsi tehtaaseen hankkimaan elantoaan. Elantoa, jota ilman ei saisi sähköä tai elintärkeitä lääkkeitä.
Emmi Astikainen veti suvereenisti portinvartijan roolia. Aaron Hyrkäs ja Heidi Hämäläinen liikuttivat muita hahmoja, jotka oli kekseliäästi kuvattu paitoina tai takkeina. Esityksen äänimaailma oli runsas. Hahmoilla, jotka kulkivat porteista, oli Kaisa Eräpuron, Matias Mäkitalon, Mathias Sihvolan ja Rosa-Leigh Weltersin ääni.
Toisaalta muut hahmot pelkkinä vaatteina etäännyttivät heitä. Olivatko he yhtä lailla todellisia kuin portinvartija? Portinvartija sanoi erästä heistä ystäväkseen, mutta pian tämä ystävä lepää kuolleena portinvartijan käsillä.
Esitys alkoi ja loppui ajasta, kun tehdas oli jo suljettu. Turisti käy katsomassa portin raunioita. Portinvartija kieltää aiemmin tapahtuneet kauheudet. Kieltäminen onkin viimeinen kansanmurhan vaihe. Mutta olisiko portinvartija voinut muutoin enää elää itsensä kanssa?
Viime aikoina on puhuttu muuttuvasta maailmasta. Onhan Rooman valtakuntakin sortunut, miksei meidän maailmamme sortuisi? Portti-teos muistuttaa, kuinka helposti saatamme mennä mukaan pahaan, mikäli oma selviytymisemme on siitä kiinni. Katsoja oli portinvartijan puolella, vaikka hän ajautuikin sortajaa myötäilemään.
Toivon todella, että mahdollisimman moni näkisin tämän ajankohtaisen esityksen. Esityksen jälkeen olisin kaivannut keskustelutilaisuutta, jossa purkaa huomioitani esityksestä. Onneksi on sentään tämä teksti.
Koin aluksi kaksiulotteisuutta ja onttoutta, kunnes ymmärsin, että jotkin asiat on vain parempi olla tuomatta lihaksi.
En oikein tiedä miten tästä kaikesta kirjoittaisin, joten valitsen vain ruokkia tarinaa:
Olen portti, jykevyydessäni läpinäkyvä. Olen teatterisavun tuoksu ja pahvilaput kaulassa, pimeä käytävä ja henkilöllisyystodistus.
Olen portti ja olen portinvartija.
Minä olen turistin kysymys ja lopun alkua, olen useampi laatikko ja kymmenen numeroa. Olen vastapäinen yleisö, tulkitsematon ilme, takin vaihto ja merkitsevä esine.
Olen ristiinvedetyt narut, oikea ihminen oikealla puolella, olen kaksiulotteinen keltainen ja sisällötön paita. Olen aivan liian lähelle suunnattu megafoni.
Olen se, joka luisuu pikkuhiljaa,
se, joka ei poistu, kun olisi ollut jo aika,
se, joka palaa, vaikkei enää kannattaisi ja
se, joka tahtoo pois, kun se on jo mahdotonta.
Olen punaisen takin lunastus, jotain, joka todella tuntuu kehossa.
Olen hukatut lapset ja käsivarsille kaatuva ystävä, muodoton joukko, tyhjiä vaatteita, olen roihu, rovio, joukkohauta.
Olen sade ja olen koira, olen laukaus, linnunlaulu, hengitys ja rohina.
Olen se, joka oli ihan tavallinen, se, joka oli vaan töissä täällä. Olen se, joka sanoo tämän kaiken olevan jo historiaa.
Olen loputtomasti toistuva kehä ja olen sen kieltäminen. Olen kaiken tämän tapahtuminen juuri nyt, jossain vaiheessa, jossain, monessa paikassa, täälläkin.
Olen portti, läpinäkyvyydessäni jykevä.
14.2.2026 Taina Saarinen
Kabaree on karnevaali, maailma kumollaan
Voihan jumalainen kabaree!
Ellen olisi satavarma, että olin Tehdas Teatterissa, voisin luulla olleeni jossain Helsingin kaupunginteatterin suuren näyttämön suurmusikaalissa, jossa orkesteri pauhaa ja Helsinki Dance Company tanssii tähtiin.
Teatteri Kantanäky tekee suuren luokan kabareen. Aikakoneena, joka on pesukoneen linkousohjelma, on suomalainen iskelmä. Nopeat vaihdot, viitteellinen nopea lavastus ja oivalluttava visuaalisuus. Räävitöntä, äänekästä, fyysistä. Ihanaa.
Suomen homojen historia on pitkä kuin ihmiselämä, ihmisten tarinat nyt näyttämöllä ovat sekä tavallisia tallaajia että uranuurtajia.
Sketseillä sisään
Täällä sateenkaaren alla lähtee kaasu pohjassa, sketseillä ja slapstick-tyylisellä koheltamisella. Kabareen alaotsikko on ”Suomen homot värikuvina”. No sitäpä sitä! Esiin kiitää toinen toistaan herkullisempia hahmoja. Itsenäisyyspäivän vastaanotollakin käydään. Pidäkkeettömiä tyyppejä vain vyöryy esiin, tyylilajin mukaisesti.
On ihanaa nauraa sydämen pohjasta. Ja parasta on, kun nauru ei pilkkaa, koska sellaisesta en tykkää yhtään. Mille me sitten nauroimme? Hyville hahmoille, yllätykselle, kujeellisuudelle, irrottelulle. Hyvälle komedialliselle teatterille.
Saamme tietää miten se Turun palo oikeasti sai alkunsa, käymme ornitologin kanssa retkellä. Kiisu Tuomen hieroja-Anita on ihan pankinräjäyttäjä. Ja taaskaan ei mitään enää saa sanoa!
Bahtin kurkistaa sisään
Kun vitsit on tehty alta pois, jatketaan tarinallisemmin. Miten Pohjanmaalta lähdetään, miten Tukholmasta palataan ja mitä museokartanon kierroksella nähdään.
Karnevalistinen nauru nousee muutoksen maailmasta. Bahtinilainen ajatus karnevaalista on se, että sen takana on normatiivinen, arvoiltaan yksitasoinen ja jäykkä maailma, jonka nauru saa keikahtamaan kumoon ja katolleen. Nauruun osallistuja tunnistaa normien kulissin. Se ristiriitainen hetki on oivalluksen hetki, iloinen, riemukas avaus uuteen. Karnevaali ja liioitteleva ilottelu tuo esille mahdollisuuden nähdä uusin silmin. Ja se uusi on moniääninen, koska emme ole yhdestä muotista.
Mille me siis nauroimme? Sille absurdille, joka tulkitsee homot ja homouden ongelmana.
Kabaree on karnevaali.
Suolainen pisara
Näyttämöllä on Tukholmasta Turkuun palaava iäkäs setä, joka lähti 70-luvulla pois kotoa, jotta ei olisi ´rikollinen´ tai ´sairas´. Jutustelee, että sitten oli ne ajat, kun ystävä siellä kuoli. Teatteritila vaikenee. Tulee täydellinen hiljaisuus. Aids. Hiljaisuus. Se sana on tuskallinen ja se on osa homohistoriaa. Sen on oltava mukana.
Ja on Poirot-viiksisten miekkosten ilakointi raidallisissa kokouimapuvuissaan aurinkoisella hiekkarannalla viittaa Kuolemaan Venetsiassa. Heitellään iloista rantapalloa ja kaikki on kepeää ja hidasta ja ihanaa. Se pallo! Nukke- ja esineteatterista lainattuun leijuvaan pahviseen palloon tikun nokassa kiteytyy teatterin ihana lumous.
Heini Vahtera on taiturillinen ohjaaja. Näin tarkka rytmitys ei ole ihan helppoa. Jos olisi, sitä näkisi näyttämöillä useammin.
Nauru on, ohjaajan sanoin, politiikkaa. Esitystä on helppoa rakastaa, kun esiintyjät rakastaa sitä.
Tehtailija Pasi Varjuksen ajatuksia nähdystä ja kuullusta
Teatteri Kantanäyn uusin kabaree ei jätä epäselväksi, mistä nyt lauletaan ja puhutaan. Suomen homot näytetään värikuvina sateenkaaren alla ja taustalla soi vienosti tuttu melodia Pohjantähdestä. Asiat sanotaan niin kuin ne on ja hyvä niin. Toivottavasti käsite “kvääri” (engl. queer) rantautuu suomen kieleen pysyvästi. Se on sopivan neutraali eikä ole finglishiä.
Kabareessa on vauhtia. Sketsit seuraavat toistaan, hahmot vaihtuvat ja väliin lauletaan ja tanssitaan niin että plyymit viuhuu. Suurin osa musiikkinumeroista on tuttuja (kvääripiireistä?- lyön itseäni poskeen) menobiisejä, joihin on kirjattu sateenkaaren alle sopivat sanat. Selväksi tulee, että kväärejä on Suomessa(kin) aina ollut. Kulttuuripiirit on hyvin edustettuna, mutta kuinka on urheiluväen laita (lyön itseäni poskeen).
Esiintyjät ovat taitavia eivätkä pelkää laittaa itseään likoon. Tätä lajia on tehty ennenkin ja täydellä sydämellä! Tämä on meidän taistelumme tasa-arvon puolesta! Me emme häpeile! Hulvattomia hahmoja on tukuttain; Turun palon piika kuumissaan, työvoimatoimiston ennakkoluuloton virkailija, 50-kiloinen blondi, metsien mies, räväkkä pikkujouluilija ja paluumuuttaja Tukholmasta muutaman mainitakseni. Viihdyttävää ja hauskaa. Sketsissä, jossa pariskunta pohti, millainen heidän lapsensa nyt olisi, jos hän olisi olemassa, oli tuore ja sivalsi mukavasti tätä päivää.
Onko kuitenkin olemassa aiheita, joista sketsiä ei voisi tehdä? 10-vuotiaasta, joka ilmoittaa olevansa homo? Nuoresta, joka haluaa vaihtaa sukupuoltaan? Trendikkäästä mediaseksuaalisuudesta? Seksuaalisuuden moninaisuuden käsitekirjosta? Itsellisestä miehestä joka haluaisi lapsen? Pahoittiko joku mielensä? (lyön itseäni poskeen).
Nauru on mukavaa. Itselleen nauraminen on tervettä. Kenelle yleisö nauroi sateenkaaren alla? Nauroiko se esitykselle vai itselleen (lyön itseäni poskeen)?
Tärkein sanoma julistetaan kabareen lopussa, jokaisella on oltava oikeus rakastaa omalla tavallaan. Rakkautta ei koskaan ole maailmassa liikaa. Rakkaus kuuluu kaikille.
Täällä sateenkaaren alla 5.2.2026
Viihdyin ja nautin, kepeydyin. Sinänsä ei pitäisi olla yllätys, että sateenkaariväkeen kuuluva ihminen tykkää sateenkaarikabareesta, mutta kohdallani asia ei ole aivan yksinkertainen.
Aluksi oli suo, kuokka – ja karhu ja nukke ja savukoneen savua ja pastellisävyisiä ihmishattaroita. Hieman epäilytti, kiehtoi kuitenkin. Suuni kääntyi hymyyn viimeistään vulgaareja genitaalinimityksiä sisältäneen laulun kohdalla. Olen sillä tavalla lapsellinen, että moinen tuppaa naurattamaan.
Suurin syy ilahdukseeni lieni kuitenkin huomioni, että tässä esityksessä saa sanoa lesbon tykkäävän pillusta ja homon kullista. Tässähän ei pitäisi olla mitään ihmeellistä, mutta tulen itse queer-kuplasta, jossa ei ollut sallittua vetää yhtäläisyyttä sukuelinten ja sukupuolen välillle: siis lesbo oli nainen, joka tykkää naisista, ja homo mies, joka pitää miehistä, mutta se, mikä on nainen ja mikä mies, oli epäselvää, ja puhuminen oli hyvin vaikeaa. Niinpä oli ilahduttavaa tuntea aitoa sallivuutta ja nähdä lavalla konstailematonta homoilua!
Nimensä mukaisesti kabareen keskiössä olivat homot, tai laajemmin seksuaalivähemmistöt, sillä oman osansa saivat myös biseksuaalit. Transkysymykset olivat läsnä vain muutamassa kohtaa, mielestäni melko päälle liimatun ja opettavaisen oloisesti, mikä ei ollut huono asia, päinvastoin. Minun olisi ollut vaikea nauttia, jos transteemat olisivat nousseet vahvemmin esiin. Kuulun siihen sateenkaarisakkiin, jonka mielestä seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, siis homoja ja transihmisiä, ei tulisi niputtaa yhteen, sillä kyse on hyvin eri asioista.
Kuitenkin yksi kabareen mieleen painuvimmista sketseistä pohjautui juuri sukupuolen moninaisuuteen ja inklusiivisuuskäytäntöihin. Siinä työvoimatoimiston virkailija oletti asiakkaan virheellisesti muunsukupuoliseksi, hullaantui tästä erikoisuudesta eikä kohdannut asiakastaan ihan vain ihmisenä muiden joukossa. Tilanne paisui ja paisua, yleisö raikui. Vaikka rakastin eskalaatiota ja asetelmaa, sketsi oli minulle vaikea, sillä se tuli liian lähelle. Minut oletetaan virheellisesti muunsukupuoliseksi tämän tästä.
Ehdottomasti parasta kokonaisuudessa olivat näyttelijät, heidän heittäytymisensä ja taitava laulunsa. Päässäni soi yhä Bonnie Tyler -mukaelma Anita hieroo – ja, oi, kuinka haluaisinkaan tuntea tuon Anitan kostean avaavan kosketuksen! Tässä ilottelussa, kuten läpi koko kabareen, ei ollut väliä, kuka näyttelee ketäkin. En todellakaan tiedä, oliko peruukkipäisten miesten pyyhkeissään tarkoitus esittää naisia, drag queeneja vai transvestiitteja, enkä edes, kuka joukosta se kuuluisa Anita olikaan, eikä tällä millään ollut mitään väliäkään. Ihanan huoletonta viihdettä!
Kabaree ei silti unohtanut herkkiäkään sävyjä, ja hetkittäin silmäni kostuivat liikutuksesta. Kuinka vähän aikaa siitä onkaan, kun homous oli vielä Suomessakin laitonta, sairaus ja visusti salattavaa.
Tiina-Liisa Kämmenpuu
Cabarén ”Tällä Sateenkaaren alla” lämnade efter sig en glad känsla. Det var lite som att ha fått delta i en fest och jag tänkte att visst är det roligt med underhållning. För egen del lyfte andra akten. Jag märkte att jag skrattade mera spontant till flera av sketcherna – särskilt sketchen om könssensitivitet och inkludering på TE-byrån var utmärkt satir.
Halva scenutrymmet var fyllt med stolar och bord för publiken. Den fullsatta salongen och barinredningen, som gjorde det enkelt för publiken att ta sitt glas in i teatersalongen, bidrog till den festliga kabaréstämningen. Det skapade en intimitet mellan publiken och skådespelarna. Det kändes inte som att man på avstånd betraktade ett skådespel. En bidragande faktor till detta var den energi som skådespelarna utstrålade, de verkade verkligen njuta själva av att stå på scenen och den energin smittade av sig.
Scenerna bytte imponerande snabbt och det blev aldrig tråkigt. Vissa sketcher kändes träffande, medan andra for lite förbi och lämnade kvar en lätt förvirrad känsla: Vad var det egentlige sketchen ville säga? Men det kanske också bidrog till föreställningens mångsidighet, att de lyfte fram så många olika karaktärer och människoöden, och också lämnade utrymme för tolkning.
Framför allt sprudlade föreställningen av skaparglädje och man märker att teatergruppen har haft roligt när de satt ihop föreställningen, och den glädjen spreds till publiken.
Riittääkö että esitys on hauska? Pitäisikö siinä olla sanomaa? Puuttuiko särmää? Emme olleet ihan samanmielisiä.
Teatteri Kantanäyn revyy Täällä sateenkaaren alla tuo Tehtaan estradille Suomen homot värikuvina.
Arto aloittaa:
Yksinäinen homomies kaipaa tosimiestä ja seuraavaksi lavalla hyppivät karvapallerot. Pelkäsin, että tästä tulee pitkä parituntinen. Esitys alkaa kuitenkin toimia ja hauskaakin on. Esityksen paras kohta mielestäni on, kun todetaan, ettei hallitus ole ikinä parantanut niin monta ihmistä kerralla kuin vuonna 1981. Silloin se poisti homouden sairauksien luettelosta. Se on julma vitsi. Hyvä idea on myös esitellä Suomen historian tunnettuja homoja itsenäisyyspäivän vastaanotolla.
Yksi hauskimmista kohtauksista on oletetun muunsukupuolisen vierailu työkkärissä. Vastaanotto on ylitsepursuava, kunnes selviää, ettei asia olekaan niin. Kipuilua valtaväestön asenteiden ja ennakkoluulojen kanssa tuodaan muutenkin kohtalaisesti esille, mutta jotenkin laimeasti. Tai viittaukset ovat turhan kilttejä tai hienosyisiä. Pitäisi ehkä sanoa suoremmin: katso, eikö tuollainen olekin vähän tyhmää ja naurettavaa. Myös yksinäisyys ja parisuhteen löytymisen ja siinä elämisen vaikeudet ja auvot ovat esillä. Tältä osin esitys onnistuu ehkä parhaiten.
Esitys toimii myös silloin, kun ollaan pääasiassa hauskoja. Junakohtauksessa meno on hykerryttävä. Loppua kohden esitys paranee, muutama irtonainen langanpää solmitaan ja sanoma tiivistyy: rakkaus kuuluu kaikille.
Menkää ihmeessä katsomaan.
Anne jatkaa:
Esitys käsittelee tärkeää aihetta lempeästi. Katsoin sitä lähinnä viihteenä, en julistuksena enkä kannanottona. Minusta se oli hyvä ja hauska. Näyttelijät olivat lahjakkaita, puvustus hyvää ja kabaree vauhdikas. Eihän siitä voinut kuin tykätä. En ilmeisesti ollut ainoa. Tuntui, että koko täysi katsomo eli ja nautti esityksessä.
Upposi heteroonkin.
Anne ja Arto Jokela
Pieni tila Manillan pihan toisella puolella. Hyvin rajattu, katsojat U:n muotoisessa ringissä eräänlaisen näyttämön reunoilla. Tila määrittääkin tätä esitystä; tekee siitä ruumiillisen, hyvin lähelle katsojan silmiä tulevan. Muistaa, että näyttelijälle koko keho on todellakin ja loppuviimeksi instrumentti, jolla tehdään työtä, ja tässä kehot tulevat hyvin lähelle katsojaa, piti siitä tai ei.
Toki on kevennyksiä: yleisössä saa tehdä parityötä vaikka tuntemattoman kanssa ja solmia lankoja.
(Samalla luodaan hieman yhteishenkeä ja tiettyyn laumaan kuulumista, jolla on tietyt säännöt). Silti hetken päästä esityksen sanoma vaihtoehtoisen terveysbisneksen show-puolesta (joka ei ole sama kuin näytelmä) alkaa taas vyörymään silmille sekä tajuntaan.
Kuinka helppoa onkaan ihmisen manipuloida toista, sitten kun tämä on jotenkin herkistynyt katsomossa sanomalle tai muuten sopivassa mielentilassa; niinpä lähes kaikki haluavat tälläkin kertaa maistaa ihme-eliksiiriä, jonka sisällöstä ei oikeastaan kerrota mitään. Ehkä show myös muistuttaa ja luo hieman uskonnon kaltaista virittäytymistä/heittäytymistä, jossa ohjaajat eli näyttelijät johdattelevat meitä.
Yhtä helposti podcastit ja muut ohjelmat puskevat tietoisuuteemme ajatuksia ”oikeanlaisesta” maskuliinisuudesta sekä naisena olemisesta, mikä on myös yksi tämän illan teemoista. Mutta uskooko ihminen lopultakin siihen, mihin haluaa uskoa? Hämmentävää.
Helena Holmberg
Medicine show 11.12.2025
Medicine Show oli hyvin inspiroiva ja herättävä kokemus. Olen kirjoittanut jo monta liuskaa esseemäistä tekstiä sekä luonnostellut yhden vuoropuhelun. Aihe on kuitenkin arka, ja itsesensuurini rajoittaa, mitä lopulta uskallan tarjota julkaistavaksi. Tätäkään tekstiä en suosittele niille, jotka pelkäävät transfobiaa, sillä pelko lietsoo pelkoa.
*
Medicine Show on yliampuva parodia uushenkisestä wellness-kulttuurista. Tekijät kertovat idean lähteneen siitä, kun he alkoivat ihmetellä, milloin hipeistä on tullut natseja. Tämä tapahtui kai korona-aikaan. Me yleisö olimme vieraina nyrjähtäneessä hyvinvointiseminaarissa, jossa manifestoitiin autoa, tehtiin energeettinen pilipali-pariharjoitus ja nautittiin kaiken parantavaa täysin allergeenitonta eliksiiriä. Lavalla Katri Venus pyöritti irtotissejä ja Jyrki Soturin etumus pullotti mojovasti. Sotkettiin ja syötiin eritteitä, annettiin kasvainten versoa – ja todistettiinpa murhakin. En aivan ymmärtänyt tekijöiden motiivia. Jos tarkoitus oli kertoa oikeasti vakavasta aiheesta ja yhteiskunnallisesta epäkohdasta huumorin keinoin, ei tyylilaji mielestäni palvellut tarkoitusta. Jos tarkoitus sen sijaan oli kanavoida jotain queer-yhteisön kollektiivista hippivihaa, tyylilaji osui naurunappiin.
Läpi esityksen irvailtiin polaariselle nais- ja miesihanteelle. Tätä asetelmaa ja kuvastoa sietääkin ravistella. Haluan nähdä vanhoja, rotevia ja karvaisia akkoja joogaesitteissä sekä femmejä homoja retriittikutsuissa! Minun oli kuitenkin vaikea hahmottaa tekijöiden näkökulmaa. Jos ymmärsin oikein, he ovat ei-binäärisiä ja sijoittuvat näin sekä nais- että mieslokeron ulkopuolelle kaiketi omaan lokeroonsa. Eivätkö ahtaat binääriboksit vain auta tunnistamaan niihin sopimattomat ei-binäärisiksi ja siten tee nämäkin identiteetit näkyviksi? Minulta menee nyt kai jotain ohi. Olen itse nainen, jonka monet hipit sukupuolittavat virheellisesti joksikin muuksi, koska ulkoinen olemukseni ja käytökseni ovat verrattain androgyynejä.
*
Olen hyvin viehtynyt itsereflektioon ja aloinkin miettiä, kuinka hersyvä esitys olisikaan ollut, jos sen olisi esittänyt todellinen hippipari. Uskon monenkin hipin kykynevän moiseen itselleen naureskeluun. Samoin aloin miettiä, millainen esitys syntyisi leikillisestä ajatuksesta, että queer-yhteisö olisikin valheellisia terveysväittämiä levittävä kapitalismin pussiin pelaava kultti.
*
Elämä on kummaa, traagista ja ihanaa. Se on kyyneleet poskilla ja pipetistä tiputettuja suolavesipisaroita suussani. Tämän Medicine Show’kin minulle osoitti. Kiitos!
Kirjoittaja on nainen, joka halusi irti hipeistä ja eli vuosikymmenen mieheksi transitioituneena osana queer-anarkistista yhteisöä. Nykyään hän viihtyy autenttisen liikkeen harjoituksissa ja shamanistisilla matkoilla, tiededokumenttien ja asiakeskustelujen parissa, metsässä ja reiviklubeilla. Häneltä puutuu elimiä, ja hän haaveilee innostuneen suostumuksellisesta rakastelusta Sanna Marinin kanssa.
Esitys todellisen minänsä löytämisestä ja oikotiestä onneen ja rikkauteen
Esittelytekstissä luvattiin kokonaisvaltainen hyvinvoinnin ja totuuden seminaari. Siis hittieliksiiriä, feminismin ja maskuliinisuuden juhlaa ja itsensä löytämistä. Lisäksi varoitettiin homofobiasta, misogyniasta, seksismistä ja muutamasta muustakin jutusta. Käsikirjoituksesta, ohjauksesta ja näyttelemisestä vastasivat Elena Rekola ja Jenni Korpela. Mitä saimme?
Anne aloittaa: Lämpiössä olin jo vähällä peruuttaa. Vuohensorkat ja linnunsulat pöydillä ja varoitukset esityksen sisällöstä arveluttivat. No rohkeasti peremmälle. Esityksen lähetessä oloni koheni. Meidät toivotettiin lämpimästi tervetulleiksi seminaariin, kengät jätettiin eteiseen ja sukkasilla sipsutellen haimme paikkamme.
Heti alussa yleisö osallistettiin esitykseen. Yleensä en pidä siitä. Tässä se tehtiin kuitenkin miellyttävästi, enkä tuntenut oloani kiusaantuneeksi. No, oltiinhan seminaarissa. Hyvinvoinnin, tai se miten se tässä käsitettiin, lisäksi puhetta oli rahasta. Sitä puhetta oli paljon.
Esitys antoi hyvän kuvauksen siitä, miten meitä yritetään huijata katteettomilla lupauksilla. Siitä, miten voimme saavuttaa helposti rikkautta, rakkautta ja muutenkin parempaa elämää. Miten helposti uskomme, että joku täysin typerä toiminta saisi meidät paremmiksi ihmisiksi. Pelottavaa on myös se, miksi näistä haittapuolista kuullaan niin vähän.
Hauska ja vauhdikas esitys oli myös koskettava. Liikuttavinta mielestäni oli Jenniferin usko siihen, että joku todella haluaisi auttaa ja kuunnella häntä, ja että hän löytäisi todellisen naiseutensa. Kun totuus hänelle vihdoin selvisi, oli jo liian myöhäistä.
Pidin esityksestä. Arvosana 8,5.
Arto jatkaa. Esityksen jälkeen Anne oli siitä enemmän innoissaan kuin minä. Hän näki siinä kuvauksen huijauksesta. Minun piti sulatella näkemääni vähän pidempään. Lopputulos oli jokseenkin sama: musta komediaa siitä, miten meille syötetään ämpärikaupalla paskaa. Ja miten siihen alkaa uskoa. Tai jopa pitää, etenkin jos oma elämä ei ole mitenkään raiteilla.
Medicine show on myös kuvaus maailman menosta ja suunnasta, jota kohti jotkut haluavat sitä viedä. Se on maailma, missä ratkaisut ovat helppoja, mutta käytännössä kelvottomia, sukupuolia on kaksi, homoudesta voi parantua, ja jossa miehet ovat miehiä ja naiset naisia silleen vanhan ajan kunnon malliin. Lopputulos oli (ja on) katastrofi.
Hyvää esityksessä oli paljon, kuten idea, näyttelijät, resursseihin nähden toimiva toteutus ja vuorovaikutus yleisön kanssa. Paremmilla resursseilla esityksestä olisi saatu enemmän irti. Kahden hengen voimin homma toimi, mutta useammallekin tekijälle olisi ollut tilaa, samoin aineksia pidempään kuin tunnin esitykseen.
Rohkea veto. Suosittelen. Kouluarvosanaksi kasi.
Anne ja Arto Jokela
Huuuuuh. Nyt oli niin tiivistä tavaraa, että kesti lähes viikko päästä tämän tekstin kirjoittamisen äärelle. Kokemus ei ollut ihan helppo, ja oli pakko maistella, pureskella, sulatella ensin.
Tapahtuu paljon. Lama on läsnä, lapsuuden leikit on läsnä, monenlainen väkivalta on läsnä. Tiivistä tiivistä tavaraa. On niin hyvä, että tämä tarina, nämät tarinat, kerrotaan. Tulee kokemus, ettei tätä kaikkea todellakaan voisi käsitellä ilman nukkeja. Nallen tai trollin nukelle tekemät asiat asettuvat aivan toiseen asentoon kuin ihmisen ihmiselle tekemät. Ilman nukkeja ja huumoria sisältö olisi ehkä liikaa.
Ihastelen näyttelijäntyötä ja sitä, miten saumattomasti ihmiset ja nuket ovat lavalla yhteydessä toisiinsa villisti vaihtelevissa rooleissa ja kohtauksissa. Välillä tuntuu, kuin lavalla olisi kymmeniä nukkeja joita kaikkia jotenkin nuketetaan samaan aikaan. Unohdan katsovani esitystä, imeydyn tarinaan, olen katsojana osa leikkiä.
Kuvaukset teini-ikäisyydestä humalan kämmenellä koskettavat. Tätä esitystä voi suositella kaikille jotka ovat (joskus olleet) teinejä. Oli hyvä saada olla sen äärellä, mitä teini-ikä minullekin oli: valtavalla nopeudella laajeneva maailma, päihteitä, epämääräisiä ihmissuhteita ja rajoja, syvä kaipuu saada olla se kuka on (muttei oikein tiedä kuka on), sekä se jatkuva epävarmuus ja hapuilu. Tässä kaikessa on kaikessa kipeydessään ja hauraudessaan myös jotain käsittämättömän kaunista.
Musiikki on tässä esityksessä kovin kovalla, tai olin itse erityisen herkillä. Onneksi oli korvatulpat mukana. Myös suoraan yleisöön osoittavat taivaalliset valot herättivät minussa ahdistusta ja kipua, jota koitin välttää peittämällä silmäni. Ymmärrän efektin, ja silti se oli reilusti epämiellyttävän puolella. Esitys ei ollut aistiesteetön, ja jonkinlainen ennakkomaininta esimerkiksi kirkkaista valoista olisi voinut olla hyvä. Usein jo pelkkä etukäteistieto helpottaa kokemusta kun osaa valmistautua.
Inkeri Kurkilahti
19.12.2025 Helena Holmberg
Autofiktiivinen tarina alkaa ihanan lempeällä pumpulipilvien tahdittamalla musiikilla. Myöhemmissä kohtauksissa seesteisyys häviääkin sitten realistisempaan kerrontaan.
Kerrotaan uskovaisen perheen vanhimman lapsen tarinaa, jolle leimansa luo myös 90-luvun lama ja rahapula. Toinen vanhemmista opiskelee papiksi ja äiti synnyttää tiheähköön tahtiin lisää lapsia, sekä kiroilee välillä hyvinkin maallisesti. Mummo polttaa niin että savu ihan konkreettisesti kohoaa ja peittää kaiken (mikä on huikea keino elävöittää näytelmää) eikä pelottavaan isoisään saa yhteyttä.
Lapsi tietysti ihmettelee elämän ristiriitaisuuksia; ja minusta varhaislapsuuden osuus onkin parhaiten ja oivaltavimmin kerrottu. Nuket vaihtelevat barbeista nallekarhuihin ja kaikkeen siltä väliltä. Myös häijyn lapsen elämästä kerrotaan taustaa, joten hän ei ole vain muovinen kiusaajahahmo tyhjästä.
Välillä ollaan ns. vapaiden suuntien seurakunnan ihanassa sylissä, jossa tosin sielläkin on omat huonot puolensa, kuten vakavien sairauksien parantamisyritykset rukouksilla ja ajoittainen sekopäinen kielilläpuhuminen, joka muistuttaa transsia tai psykoosia. Virret soivat voimallisesti mukana (ehkä lyhyemmät pätkätkin olisivat riittäneet?)
HUMALAN KÄMMENELLÄ KERTOO MISTÄ ON KYSE
Esityksen nimi on nerokas. Vain etukirjaimen muutos tutusta lasten hengellisestä laulusta ja katsojan ajatukset lähtevät haluttuun suuntaan. Hengellisyyteen, humalaan ja huumoriin. Näistä teemoista kerrotaan nukke- ja esineteatterin keinoin ja siinä onnistutaan erinomaisesti kahden näyttelijän (Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää) sekä vanhojen ysärilelujen avulla. Unohtamatta hengellistä ja maallista musiikkia sekä katosta roikkuvia pumpulipilviä.
Esitys on autofiktiivinen ja siksipä katsojan on helppo samaistua tarinaan. Jokainen on ollut lapsi ja nuori. Aika moni on myös äiti tai isä. Esitys ei pilkkaa tai ivaa vaan herättää ajatuksia. Vaikka ote on tumman humoristinen, löytyy tarinasta syvällinen sanoma.
Lapsena olet osa perhettä ja sinulla on siinä oma roolisi. Lapsen mieltä askarruttavat suuret kysymykset elämästä ja kuolemasta. Lapsi tarkkailee ympäristöään lapsen silmin ja hän haluaa aikuisilta vastauksia ja selityksiä. Jos niitä ei saa, alkaa mielikuvitus laukata ja lapsi kehittää omat teoriansa. Pelottavana esimerkkinä esityksessä avattiin “Lasten oma raamattu”, jonka sivuilta paljastuivat kristuksen veriset ja kärsivät kasvot. Miksi? kysymykseen ei lasta tyydyttävää vastausta annettu.
Nuorena korostuvat kaverit ja heidän merkityksensä. Kuinka olla osa joukkoa ja tulla hyväksytyksi sellaisena kuin olet. Mihin juttuihin voi kavereitten kanssa mennä mukaan ja mitkä ovat omat rajat. Ollako kännissä vai tekokännissä?
Vanhempana sinulla on toiset murheet. Miten saada rahat riittämään perheen elättämiseen ja arki rullaamaan. Kun oma aika ja voimat eivät kaikkeen riitä, tulevat isovanhemmat apuun. Silloin on mummon tupakointiakin siedettävä.
Esitys sai minut pohtimaan lapsen elämää. Kuinka tärkeätä olisi kuunnella lasta ja pysähtyä hänen kysymystensä äärelle. Jokainen lapsi tarvitsee aikuisen jakamattoman huomion kun on sen aika. Joskus lapset yrittävät saada huomion toimimalla annettuja sääntöjä vastaan ja niinä hetkinä pitäisi aikuisen hälytyskellojen alkaa soida. Teini-iässä saattaa olla liian myöhäistä.
Mietin myös yläkouluikäisten maailmaa. Millaiseen seuraan nuori ajautuu ja tietävätkö/välittävätkö vanhemmat, missä ja miten teini vapaa-aikansa viettää. Jos tuki ja kuuntelevat korvat puuttuvat, nuori saattaa nähdä ympäröivän maailman ja tulevaisuuden hyvin arvaamattomana ja pelottavanakin. Teini on lapsi ja kaipaa turvallisen aikuisen syliä, rajoja ja rakkautta.
Humalan kämmenellä oli rankoista teemoista huolimatta hauska esitys. Musta huumori nauratti ja tarina vei vauhdilla mukanaan. Esityksessä kuullut hengelliset laulut, uskonnolliset vuodatukset ja oivalliset nuketusratkaisut huvittivat. Olisi mielenkiintoista kuulla syvästi uskovan ihmisen mielipide. Kokeeko hän esityksen hauskana vai pilkkaavana? Löytääkö hän samaistumiskohteita? Tunnistaako itsensä?
Mukanani ollut 17-vuotias veljenpoikani katsoi esitystä herkeämättä. Kotimatkalla hän kertoi, että nyt hän tietää millaisen spektaakkelin hän ystävänsä kanssa järjestää kaikille tutuille ja sukulaisille tullessaan täysi-ikäiseksi. Se tulee kuulemma olemaan aika paljon Humalan kämmenen oloinen. Sanoma ja miten se kerrotaan oli mennyt perille!
Pasi Varjus
Humalan kämmenellä handlar om manusförfattaren och regissören Heini Vahteras uppväxt i S:t Karins i skuggan av 90-talets lama. Det är arbetslöshet och alkoholism, och den rökande grannpojken sprider skräck hos lilla Heini. Men också religion får en central plats i pjäsen, eftersom Heinis föräldrar är djupt troende.
Humalan Kämmenellä är dockteater – men inte alls vad jag föreställt mig. De har inte gjort några dockor specifikt för den här pjäsen, utan alla karaktärer i pjäsen är leksaker. De två dockförarna, förutom att de levandegör de olika dockkaraktärerna, spelar också mamman och pappan i familjen. Men alla andra karaktärer är olika tidstypiska leksaker, vilket blir ett väldigt fyndigt sätt att förankra berättelsen i 1990-talet. En del leksaker känner jag igen från min egen barndom, som trolldockorna i plast med neonfärgat hår. Leksakerna skapar en lekfullhet och kreativitet som jag uppskattade med pjäsen.
Jag uppskattade också hur Vahtera lyckades förmedla barnets perspektiv: hur stor och skrämmande barnets värld kan te sig när man lär sig att orientera sig i en värld som på många sätt ännu är främmande och obegriplig. Hur barn tar saker på stort allvar och hur fantasin kan skena iväg. Jag försöker att tänka på det i förhållande till min egen femåring som frågar om polisen kommer och sätter en i fängelse om man bryter mot reglerna.
I början av pjäsen är Heini några år gammal och finansminister Iiro Viinanen, vars namn förknippas med de stora nedskärningarna i början av 90-talet, hörs på teven. Pjäsen visar ur barnets perspektiv hur det är att växa upp i ekonomisk misär. Jag börjar tänka på hur det är med de barn som nu växer upp i fattiga familjer när regeringen skurit ner i den sociala tryggheten och arbetslösheten inte har varit högre sedan laman.
Jag är själv född år 1991 och har inga egna minnen av den ekonomiska recessionen, men pjäsen ger ändå en nostalgitripp till den egna tonåren, samtidigt som Heinis värld är främmande från min egen i stort sett trygga uppväxt. Heinis tonårsmiljö är rå och brutal och skildringen av högstadiet i S:t Karins får mig att tänka på romanen Hävitys som handlar om brutal mobbning i en skola i S:t Karins under samma tid. Vad har riktigt pågått i skolorna i Åboregionen på 90-talet?
Det tunga varvas med det lättsamma och när glassbilens signaturmelodi hörs är nostalgin stark – och såklart är det en leksaksglassbil som dyker upp på scenen. När Gud tar skepnad av en mjukissköldpadda som bor i akvariet är den surrealistiska världen som publiken bjuds in till komplett.
11.12.25
Humalan kämmenellä on käsikirjoittaja ja ohjaaja Heini Vahteran kokemuksiin pohjautuva näytelmä, jota hallitsevat erilaiset nuket. Esiintyjiä on lavalla kaksi, Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää, jotka esiintyvät ja nukettavat pehmoleluja, barbeja ja nukkeja. Esityksellä on upea äänimaailma, jota hallitsevat tutut kristilliset laulut.
Pääosassa on Heini, jonka perhe on syvästi uskonnollinen. Hän näkee jo pienenä päihteiden käyttöä niin kioskilla kuin isovanhempiensa luona. Välillä Heini ei pääse porukoihin, kun puhuu uskostaan niin avoimesti. Yläaste jännittää ja siinä vaiheessa astuvat päihteet Heininkin kaveriporukkaan. Paha maailma hyväksikäyttäjineen on läsnä.
Ymmärtääkseni Vahtera on samaa ikäluokkaa kuin minäkin. Ainakin Heinin nuoruudessa olivat selkeästi esillä minunkin nuoruutta värittäneet asiat. Kauniit ja rohkeat, saatananpalvojien pelko sekä milleniumin jännittäminen. Nämä viittaukset toivat tarinaa minulle lähemmäs.
Humalan kämmenellä osui ja upposi erityisellä tavalla minuun, koska olen itsekin viettänyt nuoruuteni seurakuntalapsena. Tosin meillä ei puhuttu helvetistä tai puhuttu kielillä, mutta niitäkin perheitä tunsin. Oli miten oli, Humalan kämmenellä -esityksessä oli paljon tuttuja lauluja. Seuralaiseni sanoi, että hänelle ne olivat tuttuja koulun aamunavauksista, minulle ne olivat lukuisilta seurakunnan leireiltä ja kerhoista.
Kaiken kaikkiaan Humalan kämmenellä oli koskettava ja meikämilleniaalia lähelle tuleva tarina. Mikäli lavalla olisi ollut nukkien sijasta enemmän oikeita esiintyjiä, olisi tarina ollut liian rankka. Nuket pehmensivät tarinaa.
Tarina jättää avoimeksi, mihin tarinan Heini päätyy. Jatkuuko ryyppääminen onnettomuuden jälkeen, pysyykö hän uskossa vai löytääkö hän kultaisen keskitien. Loppu tuli yllättäen, mutta oli tyydyttävä.
11.12.25
Herätti ajatuksia, ahdisti ja meni ihon alle – näyttelijät olivat loistavia
Kiihkouskovaisen ja vähävaraisen perheen esikoisen Heinin lapsuuden – ja nuoruuden kokemukset 90-luvun lamassa on erinomainen lähtökohta näytelmälle. Kun kyse oli vielä käsikirjoittajan Heini Vahteran omista kokemuksista, niin odotukset nousivat tappiin. Eka puoliaika oli Heinin lapsuutta, toinen teiniaikaa. Nukkien kanssa näyttämöllä olivat Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää.
Arto aloittaa:
Tavaraa näytelmässä on paljon. Siksi moni asia jäi hieman pinnalliseksi. Osa siksi, ettei ollut aikaa syventää ja osa luultavasti siksi, että aihe oli hyvin henkilökohtainen. Esimerkiksi perheen tiukka uskonnollisuus, rahan niukkuus ja elämänhallinnan vaikeudet tulivat selviksi. Samoin se, millaista oli olla lapsi niissä puitteissa.
Olisin kaivannut kuitenkin selkeämpää vastausta esimerkiksi siihen, miksi perhe palasi Kolarista Kaarinaan, vaikka isällä oli ollut Kolarissa papin työ. Entä ajoiko pian syntymänsä jälkeen menehtyneen pikkuveljen kohtalo perheen hunningolle, vai lisäsikö se vain vauhtia? Kaikki tunnuttiin voitavan selittää Jeesuksella.
Heinin lapsuus asettuu 90-luvun lamavuosiin. Lamaa käsitellään muun muassa lähiöiden ja perheiden luokkaerojen kautta. Epäselväksi jäi kuitenkin, miten lama vaikutti Heinin perheeseen. Aiheuttiko se perheen ongelmat?
Rippileiri oli Heinille teini-iän avainkokemus. Jos ei voi kertoa kaikkea, niin silloin voi antaa ymmärtää. Yksi seurakunnan nuorista miespuolista työntekijöistä sai ainakin varoituksen epäasiallisesta käytöksestä tyttöjä kohtaan. Myös alkoholi on tullut mukaan teinien elämään. Sillä on odotettavia seurauksia ja siihen kulminoituu myös Heinin uskonnollinen kriisi.
Juopon ja itseensä sulkeutuneen ukin ja tosiuskovaisten isän ja äidin vastapainona Heinin elämässä oli ketjussa polttava mummi. Maanläheinen mummi oli Heinille läheinen ja edusti järjen ääntä. Myös kuolemansa jälkeen Heinin käydessä läpi uskonnollista kriisiään mummi selittää hänelle elämän tarkoitusta. Ja hyvin selittääkin.
Anne jatkaa:
Aihe ja näytelmän nimi antoivat odottaa, että tulossa on jotain mielenkiintoista. Ja niinhän sieltä tulikin. Heinin lapsuutta oli kuvattu pienen lapsen näkökulmasta, jossa ymmärrys ei riitä selittämään tapahtumia ja niistä tulee pelottavia. Myös hieman erikoisen mummin lämmin suhde Heiniin oli tuotu hienosti esiin.
Teinivuosien kerrontaan oli mielestäni otettu liikaa yksityiskohtia. Kokonaisuus jäi näin hieman pintapuoliseksi ja paikoin sekavaksi. Oli kuitenkin helppo kuvitella, miten rippileirin hämmentävät tapahtumat vaikuttivat nuoreen tyttöön. Siihen, miten aikuinen, johon Heini luotti, toimi täysin väärin.
Loppukohtaus oli toteutettu hienosti. Kaiken raskaan keskellä näytelmä päättyi mummin lohduttaviin sanoihin.
Arviot:
Anne: Näyttelijät tekivät nukkien kanssa hienon suorituksen. He onnistuivat pitämään minut kiinni esityksessä. Esitys jätti kyllä jälkensä. Muutama kohtaus on jälkeenkin päin palannut mieleeni ja olen miettinyt esityksen tapahtumia.
Arto: Usein esitykset vetävät mukaansa alkumetreillä. On myös esityksiä, joissa tulee vilkuiltua kelloa. Humalan kämmenellä ei istunut kumpaankaan. Olin esityksen jälkeen lähinnä ahdistunut, vaivautunut ja musiikkikin soi liian lujaa. Olin hieman pettynytkin: olin nähnyt mielessäni timantin, joka ei kuitenkaan hioutunut ihan loppuunsa. No, vaikea aihe on vaikea. Muutaman päivän kuluttua huomasin edelleen pohtivani näytelmää. Se meni ihon alle. Siitä iso plussa.
Ehkä Vahteran ei olisi kannattanut ohjata näytelmää itse. Se saattoi liian henkilökohtainen. Näyttelijät olivat loistavia.
Humalan kämmenelä: Käsikirjoittaja & ohjaaja Heini Vahtera, nukkesuunnittelu ja -rakennus Helena Markku, esiintyjät Elena Rekola ja Sirpa Järvenpää, lavastaja / puvustaja Amita Kilumanga, muusikko Antti Ainola, graafikko Matti Vahtera, valosuunnittelija Meri Salo
Lasten Gaza – elämän ja kuoleman näyttämö
Barker-teatteri, lauantaina 15.11.2025
Keskellä näyttämöä on mies, joka pitää puheen. En ymmärrä sanaakaan. Ei se mitään. Käynnissä on muutakin, mitä en ymmärrä. En ymmärrä hyökkäysten oikeutuksia Gazassa, en miksi tapetaan, en miksi tähdätään lapsiin, miksi pannaan kaikki maan tasalle. Kukaan ei oikeasti ymmärrä.
Koska tuo puhe tapahtuu näyttämöllä, se altistuu tulkinnoille. Perustuuko koko raakuus siihen, ettei ymmärretä toinen toista? Enpä usko. Kaiken aikaahan emme ymmärrä jokainen toinen toistamme, emmekä silti tapa.
Kampanja lasten puolesta
Mutta nyt Barkerilla on kyse vain siitä, että en osaa arabiaa. Lasten Gaza on esityskokonaisuus, joka koostuu gazalaisten lasten runoista, kertomuksista ja arjen kuvauksista vuosina 2023-24, paikallisten taiteilijoiden esityksistä ja puheesta, jonka piti palestiinalaisten edustaja Palestinian Roots ry:n Mahir Abuaskar. Lisäksi kuulimme Mosulista Irakista kotoisin olevan Ahmed Zaidanin lausuvan kirjoittamansa arabiankielisen runon. Näimme nykäriä, lauluja, sirkusta. Se on sitä, mitä lasten kuuluu tehdä.
Tämän syksyn mittaan yli 60 suomalaista teatteria ja näyttämöä osallistuu Kertomuksia Gazasta -kampanjaan. Viesti on, että tappamisen on loputtava, lasten nimessä. Kuuleeko kukaan, joka voi lopettaa raakalaisuudet? Onko kampanja liian hiljainen?
Tahallinen raakuus on käsittämätöntä. Israelin toiminta on kunniatonta. Myös tässä lähempänä on raaka hyökkäyssota, joka on yhtä käsittämätön ja kunniaton. Mikä niitä ihmisiä vaivaa? Kunniattomia valtionjohtajia, joiden nimet eivät ansaitse tulla mainituiksi.
Mitä voimme, kuka kuulee?
Yhdysvallat lopetti sodan Vietnamissa (1955-75), koska tavalliset ihmiset alkoivat satatuhatpäisin mielenosoituksin vastustaa. Olohuoneisiin tullut realistinen sota oli yhdysvaltalaisille uutta ja liikaa.
Nyt tuhoamista on eri puolilla. Kuvaa ja suoraa lähetystä on. Kukaan ei tule koskaan tosissaan väittämään, ettei tiennyt mitä Gazassa tapahtuu.
Tiedättehän sanonnan, että raittiusseurassa raittiit puhuvat raittiudesta raittiille? Barkerille kokoontui lauantai-iltana samanmielisiä. Hetki samanmielisten kesken on rauhan hetki, ja sellaisena tarpeellinen, ja kyllä, jokainen sana ja hiljainenkin ääni merkitsee.
En usko, että on välinpitämättömyyttä. Voimattomuuden tunnetta kyllä voi olla. Mitä minä voin? Kuuleeko kukaan minua? Jos kuulee, välittääkö? Mikä lopettaa tämän kauheuden?
Kenelle Lasten Gaza sitten pitäisi näyttää? Niille, jotka eivät koskaan saavu katsomaan.
Olen onnekas, etten ole se äiti, jonka lapsi tapetaan viereen. Tosiasiallisesti en suostu olemaan kiitollinen siitä, että lapseni ovat elossa, että itse olen, että on jalat ja kädet, että en ole viettänyt aikaa pommi- ja sirpalesuojissa. Nämä eivät ole kiitollisuuden asioita.
Lasten Gaza – elämän ja kuoleman näyttämö
Sodalla on lapsen kasvot
Lasten Gaza – elämän ja kuoleman näyttämö toi gazalaisten lasten omaelämäkerrallisia tarinoita Barker-teatterin lavalle.
Mahmoud, 11, toivoi käsiproteeseja, jota voisi pidellä palloa ja syödä. Habiba, 8, halusi mennä rannalle, ostaa leluja ja syödä sipsejä. Maram, 16, kertoi, miten menetti rakkaimpansa, Jumaja, 8, pelkäsi lentokoneiden ääniä, sillä ne tiesivät pommeja. Mariam, ikä ei tiedossa, haluaisi laittaa itsensä nätiksi, mutta odottikin kuolemaa. Maryam, 14, kertoi, millainen on olla palestiinalainen tyttö. Osa lapsista on nyt kuollut, osan kohtalosta ei tiedetä. Lasten tarinat kerrottiin hienosti taiteen eri keinoin. Esimerkiksi käsiproteeseista haaveilevan Mahmoudin tarinaa kerrottaessa vieressä taiteili jonglööri. Voiko sen selkeämmin sanoa?
Sodalla on lapsen kasvot. Ne ihmettelevät ja kysyvät miksi. Miksi emme voi elää rauhassa rakkaimpiemme kanssa? Vastaukset ovat – jos niitä saadaan – raivoa, katkeruutta, syytöksiä ja vihaa. Niillä on aikuisten kasvot. Tämä ei päde vain Gazan tapahtumiin. Sama tapahtuu Ukrainassa, Sudanissa, Myanmarissa ja monessa muussa paikassa. Suomessa tämä koettiin vuoden 1918 sisällissodassa ja sen jälkiselvittelyissä.
Sisäinen realistimme pohtii, onko tällaisissa solidaarisuustapahtumissa mitään mieltä. Pieni määrä samanmielisiä kokoontuu. Nyt meitä taisi olla viitisenkymmentä. Kuka välittää ja ketä kiinnostaa? Tuskinpa mekään ilman tätä Tehdas Teatterin tehtailua siellä olisimme olleet tai edes tienneet, että tilaisuus järjestettiin.
Idealistimme sanoo, että hienoa, että saimme tulla ja seurata lahjakkaiden taiteilijoiden hienoja esityksiä. Jokaisen pitäisi tehdä jotakin Gazan lasten hyväksi. Uskomme, että kaikki voivat tehdä jotain. Kun riittävän moni tekee edes vähän, tuloksena on paljon. Tälläkin tapahtumalla oli merkitystä.
Parempi uskoa idealistia.
Anne ja Arto Jokela
Tapahtuma toteutettiin 15.11.2025 usean turkulaisen teatterin ja taiteentekijän yhteistyöllä. Tapahtuma oli osa Kertomuksia Gazasta kampanjaa, jossa yli 60 suomalaista teatteria on ottanut kantaa palestiinalaisten lasten puolesta. Tapahtuma järjestettiin vapaaehtoistyönä ja lipputuloista 100% lahjoitetaan Lääkärit ilman rajoja -järjestölle.
28.10.25
Juha Valkeapään ihanan lempeä ääni Tehdas Teatterin baarissa ottaa meidät mukaansa. Pihalla on viileä takitta, mutta Henriikka Tavin runo koirasta lämmittää. Se ohjaa kokemaan ympäristön toisin tavoin.
Naapurissa on Jojon bileet. Yllätyksekseen ulkopuolinen ulostulija kohtaa Valkeapään sähisevänä käärmeenä. Hän ei pelästy. Miksi pelästyisikään?
Jokistudiossa seinälle projisoidaan kukkia ja eläydymme perhoseen. Siirrymme sivuun ja tanssimme mehiläistä. Mehiläisen tanssi on matemaattinen kartta ruoan luo ja silkkaa nerokkuutta.
Hississä Valkeapää kertoo merivuokoista, ja naapurin juhlissa lauletaan “Sinä lähdit pois”. Tämäkin mahtuu esitykseen ja elämään.
Nousemme puoli kerrosta ja astumme käytävälle raakkujokeen ja kipuun. Virran kohinaa putkisoittimista ja katsekontakti Valkeapään kanssa silmästä silmään. Tunnelma on samaan aikaan arkisen konstailematon ja ainutlaatuisuudessaan kiinni pitävä.
Sade kutsuu seuraavaksi, ja olemme taas pihalla. Kertoiko William Blaken runo kärpäsestä? Eeva Kilven ainakin hyttysestä.
Nousemme vuorelle ja sitten taas jollekin Manillan käytävälle. Eksoottinen sammakko esittelee itsensä ja antaa käytöstapansa meille kotiin viemiseksi. Sanomme Valkeapään kanssa käsipäivää.
Varastossa asuvat kirahvit ja hiiret laulavat pokerinaamalla. Laulua mekin yritämme: kimeä nnnnnnnnnnnn.
Taas käärme, ja mustassa salissa karhu käy talviuneen. Millaista on olla raskaana ja synnyttää monen kuukauden paaston aikana? Millaista on syntyä nukkuvan äidin talvipesään?
Siirrymme isoon saliin ja ajatuksissa eläinlaumojen jaettuun tietoisuuteen, älyyn ja tunteisiin. Kyyhkyt vaihtavat johtajaansa, ja parvi seuraa johtajaansa, eikä tässä ole mitään draamaa. Toisinaan koko norsulauma pysähtyy moneksi minuutiksi paikoilleen savannilla. Kukaan ei tiedä, miksi, mutta mekin pysähdymme minuutiksi.
Valkeapää kohoaa korpiksi yläterassille. Muistaisinpa, mitä hän sanoi, mutta muistan vain katselleeni korppia ylös päin.
Viimeiseksi palaamme baariin. Esitys loppuu, mutta kokemus jatkuu. Puen ihmisen ulkovaatteeni ja lähden ihmisten kaupunkiin tuntien, että tämä on vain yhden lajin elämää.
28.10.25
Sooloesityksen viesti on selvä: olemme kaikki eläimiä. Mutta mitä on olla rausku, mehiläinen, korppi…? Juha Valkeapää on näitä kaikkia eläimiä täynnä olevassa haalarissaan ja kutsuu meidätkin mukaan kokemaan. Tanssimme kuin mehiläiset, kuulemme joen äänen, näemme kuinka Valkeapää muuntautuu käärmeeksi. Teosta rytmittävät kirjailijoiden, kuten Anni Kytömäen ja Eeva Kilven, tekstit. Vaellamme läpi Tehdas Teatterin tilojen. Muu maailma tuo värinsä esitykseen. Lopulta olemme vain eläimiä.
22.10.25
Ollaan eläimiksi! on puhetta ja liikettä. Äänessä on Juha Valkeapää, ikikertoja kuin aikojen alusta. Liike olemme me kaikki. Tunnin esitys liikkuu paikasta toiseen halki Manilla-korttelin: läpi teatterin varaston, gallerian ja lyhdyin valaistun pihan. Kävelemme, kapuamme, ajelemme tavarahissillä, tanssimmekin.
Pidätkö runoista? Tää on sulle. Et pidä? Tää on just sulle! Eikä ne runoja olleetkaan, oli suoraa puhetta asioista. Asiateksti – silkkaa runoutta. Kaikki lempeästi esitettyä kaunista kieltä.
Ollaan eläimiksi! on sooloesitys, mutta yhdessä yleisön kanssa tehty. Sisältö vaatii fyysistä liikettä, koska meistä monilla on aika juuttuneita ajatuksia. On syytä haastaa tuolissa istuminen, asemissa oleminen.
Kytkennöistä
Esityksessä pohdimme miten kaikki elämät ovat yhteen kytkeytyneitä, Valkeapää kirjoittaa.
Esitys ei inhimillistä eläimiä, koska eläimet eivät tarvitse sitä. Sen sijaan saimme leikin kaltaisen tarkastelutuokion elossa olemiseen muiden eläinlajien näkökulmasta. En tietenkään pysty asettumaan eläimen asemaan. En käärmeen (onko ”kavaluus” notkeutta), kirahvin (hyräileekö ne), norsun (seisoskelua), en edes sen tutun koiran (ympäristö on kiinnostava seikkailu). En voi tietää miltä tuntuu olla eläin. Voin ainoastaan kuvitella olevani minä eläimen ruumiissa ja hahmossa.
Etologian imu! Etologia on tieteenala, joka tutkii eläinten käyttäytymistä niiden omassa luonnollisessa ympäristössä.
Tää on sulle
Lapsia on iät ajat kehotettu olemaan ihmisiksi. Niin tehty ja mikä on tulos? On tullut väistämättömäksi miettiä mitä on muina miehinä, muina eläiminä, eläimiksi oleminen. Mitä teemme yhdelle pienistä.. sen teemme ihmiselle. ”Tunteet minua kohtaan ovat voimakkaat ja kahtalaiset. Ihminen on valinnut niistä vihan. Minä en.” (Eeva Kilpi)
Tietääkö kukaan miksi tiedustelulennolle lähetetty korppi ei palannut? Ehkä se nokkelana lintuna pakeni ihmisen älyttömyyksiä. Ehkä korppi oli varoitustarina, jota ihminen ei kuunnellut.
”Ollaan eläimiksi” olisi aika hieno elämysmetodi koulun biologian opetukseenkin.
Kirjallisuus:
Eeva Kilpi, Animalia (1987)
Eva Meijer, Animal Languages (2019)
Anni Kytömäki, Margarita (2020)
Sirpa Kyyrönen, Talviunia (2024)
Henriikka Tavi, Remu (2023)
William Blake
Matsuo Bashō
20.10.25
Esiintyjän syvän pehmeä, kirkkaasti artikuloiva ääni johdattelee veikeästi ympäri Manillaa. Kaikki tuntuu niin kirkkaaksi tislatulta, kauniisti erotellulta ja selkeältä. Minuun avataan runoilla silmiä, jotka avautuvat muunlajisten elämiin. Ne ovat kokonaisia elämiä, kokonaisia elämiä!
Kehoni kutsutaan mehiläisten tanssiin. Miten me ihmiset olemme voineet kuvitella, että olemme ainoat olennot joilla on kieli? Onhan tanssin kielikin kieli.
Joen pohjalla syvennyn kyyneliin asti. Satavuotiset raakut, omalla paikallaan, vesi palvelee ja vettä palvellaan, kunnes yläjuoksun hirviö muuttaa kaiken. Kiinnityn raakun kipuun, siihen voin samastua. Miksen ole ajatellut, että raakkujakin sattuu? Miksen ole ajatellut?
Ja hyttynenkin oman elämänsä keskus, tätä olen ennenkin tapaillut, sillä kaikki olennot vain haluavat olla onnellisia ja vapaita kärsimyksestä, hyttysetkin. Kaikki haluavat vain olla onnellisia ja vapaita kärsimyksestä, ne ärsyttävätkin.
Hetkeksi minut temmataan herkistymisestäni, kun käytävä käännetään sademetsäksi ja sammakko heiluttelee varpaitaan, esiintyjä heilahtelee ja vääntyilee, kutsuu minutkin mukaan. Nautin oudosta liikkeestä, nautin oudosta kohdasta käytävällä.
Johdatus varastoon ja takakautta teatteriin. Jännittävää saada nähdä taakse ja sisään, minut kutsutaan pitkin selkää ja selkärankaa, käärmeen silmiin ja elämään, ja lopulta punaisella valolla karhun pesään. Saan vierailla ikiaikaisen jumalattaren luolassa. Miten jotain näin pyhää onkaan syntynyt, miten saankaan vierailla täällä, ikiaikaisen jumalattaren luolassa. Maito tihkuu ja talvi on ikuinen yö.
Kuljemme portaita ja kierrämme salia, pysähdymme. Ehkä norsutkin meditoi? Kuka meistä tietää heidän hiljaisuuksistaan ja henkisistä tarpeistaan. Heilläkin se oma kokonainen elämä, kaikilla täällä se oma kokonainen elämä.
Esiintyjän silmässä korpin silmä. Minua katsotaan. Laulu johdattaa takaisin alkuun, maata kohti ja sen sisään. Astelen kotiin täydempänä elämää.
30.10.25
Fantastinen Kapakka tar teaterpubliken till en stimmig lönnkrog i Ryssland kring 1920-talet. Här samlas konstnärer och poeter som vill revolutionera konsten och samhället. Pjäsen är uppbyggd kring boken Venäläisen avantgarden manifestit som sammanställts och översatts av Tomi Huttunen. En ny värld behöver ett nytt språk, en ny människa, ett nytt samhälle. I det revolutionära Ryssland ligger framtiden öppen, full av möjligheter och förväntningar. I en presentation av pjäsen sade regissören Olavi Ermala att han fastnade för det storslagna och utopistiska i de ryska avantgarde-manifesten och att läsningen fick honom att fråga sig var vår tids manifest och visioner dröjer? Vi lever igen i en brytningstid, men där författarna till manifesten kring 1920 i Ryssland målade fram en ljusnande framtid, är det mera mörkt idag.
Hurdana manifest behöver vi i vår tid?
Vi lider inte brist på text och visuellt material, på ”innehåll”. Tidningar och public service ser Netflix och andra streamingsajter som sina konkurrenter i att fånga kundens (sic!) uppmärksamhet med just sitt innehåll. Sociala medier fylls av ”content”, ingen skillnad vad det är, bara det får folk att ständigt återvända till plattformarna och generera vinst till techjättarna. Men om journalistik blir innehåll bland andra förloras journalistikens kärna. Om konst blir ”innehåll” förloras konstens särart.
En central del i ett kapitalistiskt system är att allting börjar mätas enligt samma värde – penningvärdet. Språket utarmas så att det blir svårt att lyfta andra värden, det blir svårt att tala om några kvalitativa värden överhuvudtaget eftersom det ekonomiska värdet bara mäts i kvantitativa termer. Talet om “innehåll” är en variant av denna språkliga utarmning.
I föreställningen framställs manifest-skribenterna som patosfyllda, men också lite löjliga. Det grandiosa anspråket görs stundvis nästan till sketch-material, vilket gör mig lite förvirrad. Vad ville regissören förmedla med det? Jag tänker att det är just detta allvar, detta stora anspråk som behövs i en tid som vår, som präglas av att alla värden trivialiseras och tunnas ut i samma content-kittel.
Jag skulle vilja skriva ett manifest för allvaret, för att något ska betyda någonting. Ett insisterande på kvalitet, inte bara kvantitet, ett insisterande för att vi måste fortsätta kämpa för ett språk som kan beskriva andra värden än de mätbara, kvantifierbara. Annars famlar vi i total blindo i en värld som mer än någonsin behöver visioner för en bättre framtid.
Emma Strömberg
30.10.25
Oli yllättävää, että näin teoreettisen aiheen toteutustavaksi oli valittu komedia, vai pitäisikö nimityksen olla farssi ja/slapstick? Joka tapauksessa Manillan anniskelutilassa alkava esitys käynnistyi täyttä höyryä eteen päin jo alusta asti, enimmäkseen kahden naisnäyttelijän voimin vaikka mukana on myös usein statistiksi jäävä miespianisti. Tahti on välillä hengästyttävä, koska sketsistä/teemasta toiseen siirrytään nopeasti. Välillä esitystä rytmittävät myös seinälle heijastetut selittävät avantgarde-teoristien nimet sadan vuoden takaa (noin vuodesta 1900 ainakin 1930-luvulle). Olennaisinta lienee kuitenkin, ettei aiheen suurempaa tuntemusta katsojalta tarvita.
Pidin myös siitä, että esityksen lomassa lauletaan lauluja, jotka henkivät hyvinkin kapakkamaista tunnelmaa. Osallistavuus tuodaan mukaan, kun yleisö saa yhdessä osiossa taputtaa/paukuttaa pöytää ja heitellä yhtä näyttelijöistä paperitolloilla (näyttelijää ei kuitenkaan vahingoitettu pahemmin tässä kohdin!).
Näytelmä yltyy erityisen farssimaiseksi 1930-luvun ”dan, dan”-hetkessä (kun käsittelyssä on ainakin Daniil Harms), jossa ei montaa sanaa tarvita; ehkä on kyseessä enemmänkin mimetiikka.
Naisena erityisen hienoa oli nähdä, että komediaa tekevät naiset; löytyyhän netistä vielä 2025 kommentteja, että ”naisnäyttelijät eivät osaa olla hauskoja”. Näyttelijöiden äänialat taipuivat kuitenkin miehekkääseen tenoriin ja bassoonkin. Hyvin vähillä lavasteilla ja pukujen vaihdoilla saadaan tässä näytelmässä paljon aikaan.
Jos näytelmää oli tehty hyvin paljon improvisoiden, kuten esitteessä kerrottiin, se ei ainakaan minua häirinnyt. Ainoa ongelma pienessä tilassa oli, ettei nähnyt aivan kaikkea.
28.10.25
Tehdas Teatteri pääsi yllättämään jälleen.
Odotin toki kabareeta, enkä enää jaksanut uskoa, että Tehdas Teatterin näytöksissä olisi neljättä seinää. Sain naurua, aivonyrjähdyksiä sekä sukelluksen viime vuosisadan alun avantgardistien kansoittamaan kapakkaan jossain tuolla idässä.
Teos pohjautuu venäläisen kirjallisuuden ja kulttuurin professori Tomi Huttusen toimittamaan Venäläisen avantgarden manifestit – antologiaan, jonka pohjalta ohjaaja Olavi Ermala ja dramaturgi Sara Koiranen ovat luoneet Fantastisen kapakan.
Antti Ainola ja Nuppu Ervasti ovat minulle aiemmin tuttuja Teatteri Kantanäyn esityksistä. Karoliina Illikin osoittautuu oivaksi viihdyttäjäksi. Kaikki kolme vetävät useita rooleja, lausuvat, soittavat ja laulavat.
Manifestien lisäksi me yleisössä saamme todellakin olla menneen maailman parantajia; lausumme mietelmiä, heitämme haihattelijaa paperitolloilla ja pelkäämme poliisiratsiaa. Baarin shakeri muuntuu yhdeksi esityksen hahmoista ja parrakkaat venäläiset ajattelijat ottavat yleisön mukaan lausumaan täydellisestä ympyrästä.
Vai ovatko he sittenkään venäläisiä?
Näyttelijät nostavat baaritiskille keittolevyn ja pohdiskelevat kananmunaa paistaessaan, kuinka monet venäläisinä pidetyistä ajattelijoista ovatkin itse asiassa ukrainalaisia. Näinhän on myös monien taiteilijoiden laita. Kananmuna paistuu, mutta näyttelijät eivät pääse koskaan sitä syömään.
Uskon, että varsinkin kabareen lopussa, kun yleisö on siirtynyt teatterisaliin, esityksessä on paljon syvempää tietoa. Heikkouteni on kuitenkin, etten ole analyyttinen. Siltikin katosta roikkuva takki lumisateessa ja tuolta jostain lausutut runot koskettavat minua ja seuralaistani.
Lopuksi myös lausutaan se kaikkein tärkein elämässä: “Mikäli sinulla on joku, jota rakastat, sano se hänelle ja pidä hänestä huolta.”
Mari Säisä
YK:n päivänä 24.10.2025 – tehtailija Pasi Varjuksen ajatuksia
SUORA ON TÄYDELLINEN!
Istun fantastisen salaisessa kapakassa ja laitan silmät kiinni. Hetki vain ja olen matkannut ajassa sata vuotta taaksepäin, Suomesta Neuvostoliittoon, Turusta Leningradiin.
Avaan silmäni enkä minä en ole enää minä vaan joku muu. Olen osa venäläisen avantgarden manifestia! Minulla on viesti teille kaikille:
PISTE ON LOPUTTOMAN PIENI JA SIKSI TÄYDELLINEN JA LISÄKSI MYÖS KÄSITTÄMÄTÖN.
Kohtalotoverini laulavat ja soittavat. He ovat taiteilijoita kuten minäkin. He lausuvat minulle käsittämättömiä runoja, mystisiä lauseita ja hämmentäviä ajatuksia. He polttavat karvalakit päässä mahorkkaa, lentävät avaruuteen ja paistavat kananmunan. Cocktail shaker puhuu Turun murretta ja sillä on tuhmat mielessä.
KAIKKEIN PIENIN, MUTTA KÄSITETTÄVÄ PISTE EI ENÄÄ OLE TÄYDELLINEN.
Suurteoksesta “17 tyhjänpäiväistä työkalua” saan kiksit. Olen oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Avantgardistien manifesti on tavoittanut minut. Miliisi ei.
SUORA ON TÄYDELLINEN, KOSKA SILLÄ EI OLE MITÄÄN SYYTÄ OLLA JATKUMATTA LOPUTTOMAN PITKÄNÄ MOLEMPIIN SUUNTIIN…..
Istun puisella penkillä lumisateessa. On hämärää. Edessäni roikkuu Siperiaan lähetetty toisinajattelija. Hänellä on mantteli päällään ja jalassa nahkasaappaat. Hänellä ei ole enää päätä.
…VAILLA LOPPUA JA ALKUA, SIIS KÄSITTÄMÄTTÖMÄNÄ. JOS ET USKO, MIETI.
Jättäessäni fantastisen kapakan taakseni minut valtaa alakulo. Ajattelen ihmistä, joka sotii juuri tällä hetkellä. Ajattelen valtiomiehiä, ajattelen aseteollisuutta. Ajattelen taiteilijoita ja toisinajattelijoita, joiden ääni yritetään vaientaa.
Olen kuitenkin varma, että kaikesta tästä hulluudesta huolimatta he tulevat vielä kuulluiksi ja nähdyiksi. Jonain päivänä fantastisissa kapakoissa heidän taiteensa ja ajatuksensa näkevät päivänvalon.
20.10.25
Täydellinen, itseensä kiertynyt suora on ympyrä
Suprematismi, konstruktionismi, kubofuturismi! Avant garde! Olemme edellä, näytämme uuden suunnan, astumme johtoon, avaamme ikkunat.
Ei mitään hajua mitä edes on ´kubofuturismi´, mutta nyt ei ehdi pohtia, täällä sinkoilee uusi aika ja sen lasinterävät kipinät!
Kahvilateatteri on aina hyvä idea ja siinä me nyt olemme – me, siinä, aina vain konerasvalta etäisesti tuoksuvassa Tehdas Teatterin fantastisessa kapakassa. Olemme inessä, emme katso ulkoapäin. Ollaanko kaikki avantgardisteja? Ollaan!
Ja alkaa täysi sirkus. Mellastusta, laulua, lavalla on oopperalaulaja aarioineen. Musiikkia, ääniä. On sanojen listoja, sanoja seinillä, ja avantgardistiset aivoni tunnistavat oudosti lumoavan runouden. On vain pakko kuunnella, aivot liimautuvat sanoihin, sanat aivoihin.
Let´s kokeillaan! Onko mitään, mitä ei voi – no ei ole! Ja kuka määrittelee mitä on ´musiikki´? Ei kukaan! Jokainen! Meillä on juna, on alkanut koneaika, mennään avaruuteen! Mitä jos välillä paistamme munia? Pöytäänkin huojuu kuolaava viinakannu.
Hurja, lyhyt aalto
Venäläinen avantgardismi oli kokeilevan taiteen juhlaa energiansa menettäneen taiteen kulta-ajan jälkeen. Joku saattaisi sanoa, että kokeiluja kokeilun vuoksi, mutta en sano. Tsaarinaika oli absurdia kuten yksinvalta on. Ensimmäisen maailmansodan raakuuden ja pettymyksen jälkeinen tyhjiö täyttyi räjähtävällä kaasulla. Kukoistuskausi oli 1900-1930, kuvataiteessa vain 1915-22. Kaikki on pisteitä, viivaa, ympyrää. Ympyrä on itseensä kiertynyt viiva. Malevits, Tatlin, Majakovksi. Daniil Harms, Rodtšenko – tuttuja nimiä.
Kunnes lyhyt kukoistus oli ohi. Että eihän se venäläinen avantgarde kauan kestänyt. Piiritkin olivat aika pienet. Lopulta tutun kapakan pöytiin alkaa tulla tyhjiä tuoleja. Tuli Stalin ja sosialistinen realismi, helppojen kuvien aika, kuvien, joita ymmärsi ponnistelematta.
Nyt on hyvä myös muistaa sitä paitsi, että puolet venäläisistä avantgardisteista oli.. No keitähän?
Aina on manifesti
Ohjaaja Olavi Ermalan antikvariaattilöytö, Tomi Huttusen toimittama (2014) ”Venäläisen avantgarden manifesti”, kertoo mitä venäläinen avantgardismi oli. Kirja on kooste määritelmiä ja julistuksia 100 vuoden takaa. Esitys siitä, ”Fantastinen kapakka” on tiukkaa tätä päivää. Ollaan siinä kubofuturistisessa tulevassa, jossa on ”samanaikaisesti voimassa olevia eri näkökulmia” maailmaan.
Mutta siellä Venäjällä – siellä on aina se ääretön aro, ikuinen pimeä talvinen yö ja loputon lumipyry. Ja jossain seisoo upseeri, seisovat upseerit paksuissa sarkamantteleissaan. Siellä he ovat, aina. Vaikka kuinka rimpuilevat nitševokit, biokosmistit, luministit, imaginistit, avantgardistit.
”Kas.. vieläkö te olette täällä..?”.
Olin esityksen jälkeen sanaton ja onnellinen. Näin kulkee teatteri. Luulen, että olen kuullut tänä syksynä, miten teatterin ajan lehti kääntyy.
13.10.25
Fantastinen ”Fantastinen kapakka”
Tehdas Teatterin Fantastinen kapakka perustuu 1920-luvulla vaikuttaneiden venäläisten avantgarde-runoilijoiden teksteihin. Tekstit on julkaistu Venäläisen avantgarden manifesti – antologiassa. Aika hörhöä?
Anne aloittaa: Odotukset olivat aika matalalla. Aiheen perusteella ajattelin, että nyt ei taida olla minulle mitään. Olin täysin väärässä. Esitys oli kaikessa hulluudessaan hauska ja viihdyttävä ja loppukohtaus oli koskettava. Näyttelijöiden suoritukset olivat mahtavia.
Arto jatkaa: Odotin paljon, en pettynyt. Paras runoilta ikinä. Tosin tämä ei tainnut olla runoilta. Ehkä tämä oli näytelmäksi puettu runoilta. En ole varma siitäkään, ovatko tekstit runoja. Niistä nimittäin puhuttiin manifesteina. Mutta koska niiden tekijät olivat runoilijoita, niin tuskin on kamalan väärin sanoa niitä runoiksi. Pirun hyviä tekstejä ne joka tapauksessa olivat. Kuten myös niiden esittäjät, siis näyttelijät. Ohjauskin oli tietenkin hyvä, koska esitys oli hyvä.
Ikävää tässä on se, että vain harvat onnekkaat näkevät Fantastisen kapakan fantastisen esityksen. Viimeinen näytös on jo 1.11.
Anne ja Arto Jokela
Fantastinen kapakka: Näytelmä perustuu Tomi Huttusen toimittamaan Venäläisen avantgarden manifesti – antologiaan. Ohjaaja Olavi Ermala, dramaturgia työryhmä, näyttämöllä Karoliina Illi, Nuppu Ervasti ja Antti Ainola, valo- ja videosuunnittelu Tuomas Vainionpää, tuotantovastaava Melissa Jolma
13.10.25
10.10.25
Aluksi Fantastinen kapakka vähän kiusaannuttaa – kuin tulisit vesiselvänä afterworkeille porukkaan, jonka työpäivä on päättynyt kaksi viikkoa sitten. Ai, tämä on näitä esityksiä, joissa yleisöllä luetutetaan vuorosanoja. Nopeasti rappiorunoilijoiden remuisa joukko ottaa minut omakseen. Kuin vaivihkaa huomaan olevani yksi kohmeloisista avantgardekuomista ja pidättäväni hengitystä, etteivät kasakat löydä kapakanmurjuamme.
Fantastinen kapakka kuvaa aikaa ja toisaalta sitä, miten ajasta toiseen etsimme ja julistamme samoja totuuksia. Meidänkin ajassamme faktat pöyristyttävät. Yhä joillekin on järkytys huomata, miten maapallo kieppuu kuin vuohi paimenensa ympärillä. Sekin, että pisteeksi käpertyvä jana on itse täydellisyys, on osuva vertauskuva meidän ajassamme. Vellovassa mielipidetulvassa on helppo käpristyä itseen ja kuulla vain omanmielisten kuplaa; pistää piste ennen muiden puheenvuoroa ja heitellä toisin ajattelevia paperitolloilla.
Yksi esityksen manifesteista julistaa pienten asioiden ja kuolemien aikakauden olevan päättymässä. Mekin olemme eittämättä siirtyneet suurten asioiden aikakaudelle. Aikamme asiat ovat järkälemäisiä ja lipuvat näytöillämme herkeämättä päivittyvänä virtana: Sota. Ilmastokatastrofi. Hyvinvointivaltion kurjistuminen. Noh, kuolemista emme ole päässeet eroon. Etenkin itänaapurissa tuntuu olevan kovin helppoa tippua ikkunasta. Juuri siksi on helpompi takertua pieneen silppuun: Marista joulukonvehtien vuosi vuodelta aikaistuvista myymäläesillepanoista tai kohotella kulmia ensitreffit alasti viidakossa tähtösen yliampuville ulostuloille. Kenties meidän aikamme manifesteissa asiat virttyvät mittasuhteettomiksi möhkäleiksi – kaikki on pientä ja suurta, nopeaa ja hidasta, tahmeaa ja liukasta – ja siksi niin vaikeasti hahmotettavaa.
Toisaalta silpun keskeltä voi löytää jotakin koskettavaa. Todella pienet hetket ovat niitä aidosti merkityksellisiä. Käsi rakkaan kädessä. Ymmärtävä hymy puolitutun kanssa kiusaannuttavassa tilanteessa. Syliin painautuva lapsi. Tälle ajatukselle myös Fantastisen kapakan väki varmasti kippistäisi!
10.10.25
Saavun katsomoon nolosti minuutin yli tasan, enkä ehdi ostaa kapakan tiskiltä mitään juotavaa. Olenkin tyhjine käsineni hieman orpona, mutta aivan hetken kuluttua kello kilahtaa, ja mustiin essuihin pukeutuneet esiintyjät selittävät keitä tässä nyt ollaan ja mistä oikein on kyse. Voin rentoutua, sillä yleisöä pidellään varmoin ottein.
Ollaan siis Fantastisessa kapakassa, 1920-luku tai jotain, ja niin me yleisö kuin esiintyjätkin ollaan kaikenlaisia erilaisia venäläisiä avantgarde-runoilijoita. Olemme muuttaneet maalta kaupunkiin ja päättäneet, että meistä tulee runoilijoita. Tunnen jostain syystä tulevani puhutelluksi henkilökohtaisesti! Yleisöä osoitellaan ja kerrotaan, miten siellä ja siellä on egofuturistit ja tuolla taas biokosmikot, ja lukuisia muita runouden eturintaman edustajia luetellaan.
Tunnelma on hulppea, ja missään ei ole liiaksi järkeä. Kultaisiin paljettitakkeihin sonnustautuneet laulajat ohjeistavat yleisöä, me kun ollaan vasta ensimmäistä kertaa kapakassa. On oltava vähän varuillaan, koska kyseessä on jonkinlainen vallankumouksellinen toiminta, ei kai kukaan seurannut meitä? Toisaalta tulee kannustaa runoilijoita tömistämällä lattiaa ja hakkaamalla pöytiä! Kaikenlaista muutakin pientä kivaa matalan kynnyksen osallistamista tapahtuu pitkin esitystä.
Esitys on viehättävällä tavalla strukturoitu: seinälle heijastetaan esityksen vaiheet, ensin on luvassa manifesteja, jossain vaiheessa väliaika ja baari auki, sitten lauluja, poliisiratsia ja esiintyjien ruokatauko. Myöhemmin projektorilla heijastetaan näkyviin myös runoilijoiden nimiä ja manifestien sanoja. On ihanaa, että vuolaana virtaavien runoilijoiden ja aatesuuntien nimistä on mahdollisuus saada edes pieni ote.
Mitä erilaisemmat runoilijoiden joukot alkavat esittäytyä ja esittää manifestejaan. Tyyli on kovaa ja korkealta, överisti ja paisutellen. Paikoin naurattaa ja välillä vaivaannuttaa.
Erityisesti sydämeni vie Todellisen taiteen yhdistys ja Daniil Harms eli Dandan, jotka verhoutuvat viehättävästi ei-niin-piilotellun savukoneen sykkimään savuverhoon, kuvaillessaan samalla ympyrän täydellistä muotoa.
Viimeistään Dandanin kohdalla alan muistella esityksen pohjana toimivaa teosta, jota tankkasin sen ilmestymisen aikoihin. Teos on paikoin hyvinkin raskassoutuinen ja toisaalta todella korkealentoinen. Ihastelen miten elävästi manifestit heräävät henkiin edessäni!
Yhtäkkiä cocktailsheikkeriä nuketetaan. Jos jossain oli jossain vaiheessa jotain järkeä, siitä ei ole enää jälkeäkään. Seuraan miten sheikkerirunoilija oksentelee juomiaan pöydälle ja lattialle, huudellen samalla manifestiaan Turun murteella. Esitys tuntuu samalta kuin sheikkerin suusta ryöpsähtelevä neste, joka vaikuttaa lentävän sinne mihin oli tarkoitus ja välillä vähän ylikin.
Väliajan jälkeen alkaa laulukimara, josta nautin erityisesti. Esityksen sävellystyö on uskollinen kokonaisuudelle, ja tyylilajit ja rekisterit vaihtelevat villisti laidasta laitaan kappaleesta toiseen. Lavalla käydään läpi koko repertuaari Ultra Bra -pastisseista jonkinlaiseen oopperaparodiaan. Repeilen sävelkuluille ja sävellyksellisille ratkaisuille. Kaiken lisäksi kappaleiden sanat on heijastettu seinälle, jolloin manifestien sisältöönkin pääsee vähän käsiksi. Pohdiskelen, että tämä on varmaan paras mahdollinen tapa välittää näitä manifesteja nykyajassa, jossa kukaan ei enää jaksa lukea mitään pitkäveteistä.
Loppuvaiheessa alkaa jo vähän huimata ja mietin, mitenköhän kokonaisuus saatetaan maaliin. No, yllätykset eivät ole loppuneet. Yhtäkkiä seuraan lavalla tapahtuvaa performanssia, jossa paistetaan kananmunaa intensiivisellä läsnäololla ja ylitietoisilla liikkeillä höystettynä. Pianisti pohtii rikkoutunutta yleisösuhdetta ja yleisö nauraa.
Lopulta äänimaisema kertoo, että hilpeät ajat ovat tulleet päätökseen ja jotain pahaenteistä on ilmoilla. Kapakan puhelin soi, ja siihen vastannut henkilö ohjeistaa meitä siirtymään ovesta toiseen huoneeseen.
Pimeässä huoneessa seisoo päätön mies, joka heijastuu seinälle loputtomana kuvavirtana. Haisee neuvostoliitolta, lannistukselta ja harmaudelta. Taivaalta sataa jotain joka leijailee ja tippuu klimppeinä lattialle, vankila välittyy, ja marraskuu ja kuolema. Kapakan villi ja rietas meno on jo menneisyyttä. Maiseman läpi kulkevan pianistin sanoista jää minuun kaiku: jos rakastat jotakuta, kerro se hänelle, arvosta elämääsi tänään. Huomenna kaikki voi olla jo toisin.
Inkeri Kurkilahti
5.11. 2025
Mustan Kuun majatalo
Minua kutsutaan isommaksi lapseksi ja saan
ryömiä pienestä kolosta lokerikon läpi
istua portaalla ja kaikki se on karissut,
huolet ja ajatukset ja kaupunki seinien takana
ruokin pieniä lohiskäärmeitä mietin dinosauruksia mietin
aistimodulaatiota ja sensorista integraatiota,
pienten ja isojen kehojen kasvua kohti maailmoita
konttaan läpi sienisokkelon, polven alla tekokuituinen nurmi,
toisaalla, jalkojen alla
pehmeä matto ja karva
kutsuja kehoon koko matkalta
tuonne saa kurkistaa, tuolla kurkistetaan
ääniä ja vempeleitä
vihreitä linnuntapaisia joilla on täitä
unohdumme toisten isojen lasten kanssa rapsuttelemaan
yhteistä leikkiämme monen hetken ajan
hetkeksi häivähtävä itsetietoisuus melkein vie taian,
mutta annamme antautumisemme viedä senkin läpi
riennän muiden mukana tärkeään neuvotteluhuoneeseen tärkeän pöydän ympärille, jossa
nuket ovat elossa niin elossa
koko huone haltioituu, ei ihme, onhan meillä missio
siihen on syy miksi me olemme täällä
siihen on syy miksi me olemme täällä
ajatus esityksestä kokoontumisena,
on jotain joka tuo meidät yhteen, kerrankin
tässä me kaikki nyt, tasavertaisina
pienet kehot ja isot kehot, yhden yhteisen äärellä
yhteisen ihmeen äärellä
tiu’ut säestävät pimeyttä ja viileää lattiaa, on jotain
yhteistä,
jota pidellä
ja joku keksii ennen minua miten peiliä käytetään, olen ihmeissäni
minäkin
tahdon heijastaa valoa, heijastua,
lopulta lokerikko sulkeutuu juuri se nimenomainen ovi jonka meinasin uteliaisuuttani avata,
ennen kuin mikään tästä taiasta oli alkanut
ja liikutun kyyneleisiin asti siitä, miten tämä oli tehty
myös minulle.
q28.10. 2025
Lokakuun harmaa ilta pimenee. On koleaa. Punaiset lainavillasukat sentään lämmittävät varpaita. Takana on pitkä päivä. Haukotuttaa. Mielessä pyörivät työasiat ja kauppalista. Sitten astun Mustan Kuun majataloon.
Tarina imee minut sisäänsä. Totta kai olen salamieli. Tietysti kuulen, kuinka lajinsa viimeinen lohiskäärme yskähtelee ja köhisee. Kun saan käteeni huoneen numero 14 avaimen, tuntuu kuin olisin vihdoin löytänyt lapsena kuumeisesti etsimäni reitin satumaahan.
Salakokouksessa istun hiisi Anskariinan vieressä. Haluaisin puristaa hänen kättään, hän on niin rohkea. Jännitystä täynnä kompastelen halki läpitunkemattoman pimeyden käytävän ja kipuan Peilisaliin.
En ajatellut, että itkisin lastenteatterissa. Mutta viimeisessä kohtauksessa kyyneleet valuvat. Onneksi olen näkymätön. Loihdutusta majatalosta löysin lohtua sisäiselle lapselleni – ja muistutuksen siitä, että maailma on yhä täynnä ihmeitä.
28.10. 2025
Olisipa tälläistä teatteria ollut silloin, kun itse olin lapsi!
Mustan Kuun majatalo perustuu Reetta Niemelän Mustan kuun -kirjasarjaan. Esitys on suunnattu koko perheelle, mutta siinä on jännittäviä kohtia, joiden vuoksi lapsen kannattaa olla jo kouluikäinen. Aikuisellekin on esityksessä hauskoja vitsejä esimerkiksi turkulaisuudesta, mutta leikkimieltä kannattaa olla mukana.
Varroimme koruttomassa odotustilassa, kun meitä tuli hakemaan kalpea rouva. Hänen jouduttua poistumaan, odottomattomasta paikasta ilmestyi salaväkeä, jotka johdattivat meidät Mustan Kuun majataloon.
Ryömin toiseen maailmaan, jossa ei jääty töllistelemään estradin tapahtumia vaan saimme auttaa majatalon isäntää. Oloni oli kuin Liisalla Ihmemaassa.Tuossa vaiheessa tuntui, ettemme ole tavallisia teatterikatsojia vaan olimme imeytyneet tarinan sisään.
Vaikka olinkin osannut aavistaa, ettei kalpealla rouvalla ole puhtaat jauhot pussissaan, pääsin yllättymään, kun emme jääneet vain majatalon työvoimaksi. Lähdimme seikkailuun, jossa pidimme salaista kokousta kykloopin ja peikon kanssa, hiivimme pimeässä tunnelissa, muuntauduimme näkymättömiksi ja pelastimme päivän nokkeluudellamme.
Erityisesti minua ilahduttivat rikkaan maailman lisäksi upeat nuket ja heidän liikuttajansa sekä lavastus. Siinä missä majatalo oli yksityiskohtainen sukellus fantasiamaailmaan, oli Peilitehdas ja Kuumestari yksinkertaisesti riisuttu pahuuteen.
Entinen larppaaja kiittää, kun sain heittäytyä näin fantastiseen tarinaan. Olin kuitenkin aikuinen ja suitsin itseäni, antaen tilaa lapsille osallistua kokemukseen minua enemmän. Ymmärtääkseni rakennus, jossa esitys oli, on purku-uhan alla. Siis taas yksi keino käyttää purkurakennusta taiteeseen.
Mari Säisä
3.10. 2025
Ilmassa on selkeästi ihka oikean taian väreilyä, kun Mustan Kuun majatalo avautuu katsojilleen. Tarina perustuu Reetta Niemelän kirjoihin. Näytelmähän on immersiivinen, joten siihen sisälle pääsee hyvinkin konkreettisesti (säilytyslokeroon ei kannata yrittää laittaa omia tavaroitaan!). Patsaat johdattavat eteenpäin huoneesta toiseen ja näyttävät hurjan vaikuttavilta. Seikkailumieltä tarvitaan, kun kiinteistönvälittäjä ilmoittaa haluavansa vielä laulaakin.
Aikuinen saattaa kokea takaumia aikaan, jolloin itse olisi nauttinut vastaavasta fantasiasta, mutta oli vain kirjoja ja jokunen filmi aiheesta. Ikä ei kuitenkaan estä nauttimasta Mustan Kuun majatalon eri puolista, kuten (Aura of Puppetsin) nukeista ja ihmisnäyttelijöistä sekä lavastuksesta ja pienistä tehtävistä. Maskeerausta, pukuja ja ääniefektejä on ilo seurata. Jotkut teemoista, kuten voimala ja luonto, saattavat avautua aikuisille jopa paremmin.
Aivan perheen pienimmille en tätä näytelmää suosittelisi, koska mukana on joitain pelottaviakin hahmoja, pimeää, sekä voimakkaita ääniä, joten ikäsuositus olisi mielestäni noin viidestä kahteentoista vuoteen. Hyvä on pystyä myös ryömimään, kiipeämään, sekä kumartumaan.
Kävin katsomassa Mustan Kuun majatalon 28.9. Siitä lähtien olen miettinyt päivittäin, kuinka haluaisin olla Morri ja muuttua kissaksi aina toisinaan. Halusin kirjoittaa ylistysrunon tuolle olennolle, mutta oma luovuuteni oli tukossa. Onneksi Friedrich Schillerin Oodi ilolle (suom. Erkki Pullinen) auttoi. Alla oleva on lyhennetty mukaelma siitä.
Oodi Morrille
Oi ystävät, ei näitä Quumestareita!
vaan autetaan mukavampia, sellaisia,
jotka ovat täynnä loihtua ja riemua.
Riemun salamielinen kipinä,
Morri Colliander!
Turkkisi hehkusta haltioituneina me astumme,
toimistosi pyhyyksiin, Sinä Mustakuinen!
Sinun voimasi yhdistää uudestaan kaiken sen,
mikä ajan mukana on särkynyt rikki,
kaikki salaväkiset tulevat sisaruksiksi keskenään
siellä, missä sinä notkistat saranaselkäsi.
Se joka on saanut osakseen loihdun
olla tonttu, peikko, maahinen tai hiisi jollekin toiselle,
se joka on saanut salaperäisen kutsun
yhtyköön tähän riemuun!
Niin, jokainen joka voi kutsua ystäväkseen
vaikka vain yhtä yksivarpaista maan päällä.
Ja se joka ei ole sitä koskaan voinut
väistyköön lohiskäärmeen tieltä.
Tahdon syleillä teitä, salamielet!
Tämä suudelma kuuluu koko maailmalle!
Sisarukset! Jossain Mustan Kuun majatalossa
asuu todellakin meitä rakastava Morri.
2.10.25
Astuimme kirjaan ja taloon
Mustan Kuun majatalo sijaitsee suuressa, ihmissilmin tavalliselta näyttävässä talossa Lemminkäisenkadulla. Kun majatalon aulassa tervehtii suuripartainen Buller Partarollo, tajuamme kohta, että talo on jännittävä ja lumottu paikka.
Yllätymme, kun näemme tavallisille ihmisille näkymättömiä asioita. Olemme erityisiä.
Kuulemme pienten kellojen helinän ja tapahtuu ennalta-arvaamattomia. Tiedän nyt, miltä Harry Potterista ja Ron Weasleystä tuntuu sinä hetkenä, kun he ensi kertaa astuvat laiturille 9 ¾. Ryntäävät. Syöksyvät! Eikö pelota, eikö epäilytä? Nyt tiedän. Ei.
Mainittiin ”loihtu” – ehkä se on se.
Salaväen maailmassa
Mustan Kuun majatalon sokkeloissa on ihanaa ja jännittävää kulkea. On käytäviä, komeroita ja saleja. On eläviä peilejä, kelloja, varjoja ja samettiverhoja, on lohiskäärmeitä, yksivarpaisia ja monenlaista salaväkeä. Ja meille katsojille on annettu tehtäviä.
Ihmeellistä on talon tuntu. Se, että kaikki on outoa, ja kuitenkin oikein ja kohdallaan. Harvoin on missään tilassa yhtä levollinen ja rauhallinen tunne, ja samalla jännittävä. Vai oliko se.. oliko se loihtu? On kuin kulkisi kirjassa, jonka ei haluaisi päättyvän, tai maalauksessa, tai jonkun unissa. Tai muistoissa.
Nukketeatterikaupungin aarteet
Mustan Kuun majatalo on visuaalisesti loistelias, runsas ja muhkea. Turkulainen nukketeatteri on. Työryhmä on osin sama kuin mullistavanupeassa Huoneiden kirjassa (Vanhassa kivipainossa, sekin Tehdas Teatterin, 2021). Sen taiteellinen johtaja Alma Rajala on Mustan Kuun majatalon ohjaaja.
Turku on Suomen nukketeatteripääkaupunki alan, valitettavasti nyt jo lakkautetun, ammatillisen koulutuksen lujalta perustalta. Manillan tiloissa nähdään jatkuvasti maailmanluokan nukketeatteria. Nukketeatteri on sillä tavalla villi ja vapaa, että se tapahtuu myös monilla näyttämöillä ja mielenkiintoisissa paikoissa. Kuten nytkin.
Nyanssien teatteria
Mustan Kuun majatalon sisäänsä kietova voima on ikiaikainen tarinankerronta ja maaginen elämyksellisyys.
Mustan Kuun majatalo on kompaktin tilan keskittynyttä kamariteatteria, se tapahtuu lähellä yleisöä ja lempeästi yleisön kanssa. Hienonhienot nyanssit ovat sen vahvuus, silmät ja korvat aktivoituvat. Siksi jonkun hahmon kireänkäreä huutava replikointi on turhaa, latistavaakin. Me kuuntelemme, huutaa ei tarvitse.
Mustan Kuun majatalo on ihmeellinen. Toivoisin, että kaikki voisivat kokea sen. Ihan hiljaa ja salaa napsin huoneissa pari kuvaa, että pystyn tekemään sisustuksia kotiin. En ehtinyt käydä kaikissa huoneissa, joten menen katsomaan uudestaan.
Ja kun nyt vuoden vanha lapsenlapsi varttuu, hankin hänelle Reetta Niemelän ja Katri Kirkkopellon kirjan Mustan Kuun majatalo.
Taina Saarinen
SADUN LUMOA EI MIKÄÄN VOITA
Mustan Kuun majatalo – Tehdas Teatteri sunnuntaina 28.9.25 klo 18.00 – Tehtailijan ajatuksia – Pasi Varjus
Vampiiri Halla Haava toivottaa yleisön tervetulleeksi ja lupaa kaupunkikierroksen aikana karkkitarjoilua ja ilotulituksia. Yhtäkkiä sininen lokerikko edessämme alkaa avautua. Näemme salaväkeä ja salaväki näkee meidät. Majatalon patsas johdattaa katsojat lokerikon kautta Mustan Kuun majatalon vastaanottoon. Minut ja seurassani oleva 10-vuotias kokemusasiantuntija Alisa on houkuteltu satuun. Seikkailu voi alkaa. Saamme kokea jotain aivan muuta kuin mitä vampiiri lupasi.
Kun yleisö on istutettu mukavasti sohvalle ja tuoleille, saamme tutustua Buller Partarolloon ja Morri Collianderiin ja moniin muihin loihdutun majatalon asukkaisiin. Yleisö saa kuulla olevansa aivan erityinen joukko, olemme salamieliä, joilla on muihin ihmisiin verrattuna aivan erityisiä kykyjä. Alisa katsoo minua merkitsevästi ja nyökkää. Hän tietää, mistä on kyse.
Teatteriseikkailun aikana saamme ratkoa mielenkiintoisia tehtäviä, mielipidettämme kysytään, siirrymme tilasta toiseen, kuulemme painavaa asiaa ihmisen ja luonnon suhteesta, autamme salaväkeä, muutumme näkymättömäksi ja kuulemme puhetta, jota ihmiskorva ei voi kuulla. Alisa kuulee asioita vielä esityksen jälkeenkin, korvaan oli jäänyt taika-ainetta. Katson häntä ja nyökkään, minä ymmärrän.
Esitys, jonka yhdessä näimme ja koimme, oli ihana. Oivallisten esiintyjien avustuksella sekä Alisa että muut lapset ja aikuisetkin katsojat tuntuivat solahtavan vaivatta sadun lumoon. Yleisö otettiin alusta asti osaksi esitystä. Lapset auttoivat ja kommentoivat salaväkeä. He seurasivat tarinan tapahtumia todella tarkkaan. Alisan mukaan esitys ei ollut liian pelottava, jännittävä kyllä. Jännittävä se taisi olla myös sille n. viisivuotiaalle pojalle, joka otti minua kahdesti kädestä kiinni kesken esityksen.
Olen lukenut Mustan Kuun majatalo- kirjan ja näkemäni dramatisointi oli erittäin onnistunut. Kirjasta oli osattu poimia esitykseen sopivat elementit ja yleisön asettaminen “päähenkilön” rooliin oli oiva oivallus! Alisa pysyi hyvin juonessa mukana (hän selosti sen minulle varmuuden vuoksi uudestaan kotimatkalla). Meidän mielestämme esityksessä kaikki oli onnistunutta. Lavasteet, valot, äänet ja musiikki tukivat tarinaa. Hahmojen puvustus oli huolella suunniteltu loppuun asti. Nuket olivat erittäin ilmeikkäitä, persoonallisia ja eläviä. Alisan lempihahmo oli yksisilmäinen Tuffe Kloppi valtavan vihreän pöydän ääressä. Erityismaininnan antaisin kaikkien näyttelijöiden artikulaatiolle ja äänenkäytölle. Se oli selkeätä, ilmeikästä ja maneeritonta. Onko niin, että kun nukettaa, huomio kiinnittyy erityisesti puheeseen?
Seikkailun lopuksi päädymme saman lokerikon ääreen, josta matkan aloitimme. Meitä kiitetään avusta, lokerikot sulkeutuvat ja tarina päättyy. Loppukumarrusten jälkeen osa esiintyjistä jää vielä juttelemaan katsojien kanssa. Alisasta, minusta ja Buller Partarollosta otettiin oikein hyvä kuva. Se jää meille muistoksi yhteisestä teatterielämyksestä.
Tehdas Teatterille haluan nostaa aivan erityisen ison taikurin hatun. Panostatte lastenkulttuuriin tekemällä työnne huolella ja katsojaa kunnioittavasti. Tämä esitys nousi lapsen tasolle ja katsoi heitä silmästä silmään. Te luotitte lapsiin ilman kosiskelua ja halpaa huumoria. Tämän vuoksi myös aikuinen esityksessä viihtyy eikä vaivaannu näkemästään.
27.9.25
Jani Virta
25.9.25
Kumpi ohjaa kone vai ihminen?
Eurolavoja niin monta
Voiko raksa työ olla näin elastista?
Talkoopitsat ja -kaljat
Eurolavoja niin monta
Tällaista on varmaan raksalla
Talkoopitsat ja -kaljat
Lava rakentuu tanssijoiden toimesta
Tällaista on varmaan raksalla
Kuinka paljon johtoa!
Lava rakentuu tanssijoiden toimesta
Päivänsäde yrittää herättää raksamiehen
Kuinka paljon johtoa!
Voiko raksa työ olla näin elastista?
Päivänsäde yrittää herättää raksamiehen
Kumpi ohjaa kone vai ihminen?
Mari Säisä
25.9.25
Wow, Wörk itin enska
Siitä on nyt neljä päivää ja vasta nyt tuntuu järkevältä koittaa kirjoittaa kokemuskuvaus. Olen yleisesti ottaenkin hidas prosessoimaan, mitä juuri tapahtui, tunsin ja miksi, mutta nyt on pitänyt ottaa aikaa toipumiseenkin.
Pääsin ulos kotiovestani hieman liian myöhään, poljin Tehdas Teatterille pienessä kiireessä ja vielä sitkeän flunssan jäljiltä köhää keuhkoissani hengästyneenä, hikisenä ja pahoinvoivana itseäni itseni kaltoinkohtelusta sättien… Muutama päivä aiemmin olin (taas kerran) kohdannut sen oman tulkintani todellisuudesta, jonka mukaan elämme helvetissä eikä täältä ole ulospääsyä.
Aluksi ympärilläni oli kuori, joka eristi minut yleisön mukaan ottavasta esityksestä, ja olin nyt epävarma, missä rajani menevät. Onko korvatulpat ja hengityssuojaimen mahdollisesti vaativa esitys yksi harhauttava hedonistinen endorfiiniryöppy lisää – tätäkö minä herkkä olento nyt todella tarvitsen?
Väliajan röökitauon jälkeen katsomoon kiertämään laitetusta kassista korkattu kalja rentoutti, kuoreni pehmeni, ja esityksen jälkeen skumppalasillinen houkutteli minut vielä imeytymään osaksi ensiesityksen jälkihöyryjä. Puhuin ehkä vähän outoja työryhmälle ja illanviettoporukalle, joka oli ihanan vastaanottavainen seurani suhteen, vaikken silloin oikein bile-energiaa hehkunutkaan.
Katsojana olin oikeastaan kateellinen esiintyjille. Olisin itse halunnut tuntea sähköhammasharjan hankauksen ja surinan pitkin ruumistani, antaa moottorisahan pärinän tärisyttää valtansa omista kouristani koko kehoni kautta tajuntaani, tempautua tuhoamisvimmaan, rationalisoitua rakentamaan, sotkea, siivota, olla irti, kiinni, irti ja kiinni – ja aah! Päästäisipä flunssani minut jo tanssimaan ahdistukseni pois.
Aktiivisen toimijan sijaan minun piti viihtyä laiskana, polttaa röökiä, juoda kaljaa, syödä pitsaa ja koittaa nauttia kuumasta komediaviihteestä. Energiani ei päässyt virtaamaan, ja nytkin minä pusken tätä tekstiä hieman väkisin.
Hmm… Tunsin todellakin jonkinlaista vaivaantuneisuutta ja ristiriitaa. Esitys oli oivaltavaa vimmaista laatukulttuuria, joka käski asennoitumaan itseensä kuin rappiollisiin kreisibailuihin. Olen vieläkin hämmentynyt tästä kaikesta mutta kiitollinen kokemuksesta. Jotain tällaista todellakin tarvitsin. Täytyy työstää. Wow.
Tiina-Liisa Kämmenpuu
24.9.25
KOKEMUS KAIKILLE AISTEILLE
Olin katsomassa Tehdas Teatterissa Wörk It -nimistä esitystä. En ole koskaan nähnyt tai kuullut mitään vastaavaa ja tämä on lähtökohtana hyvä uteliaalle katsojalle. Esitys oli tanssillinen performanssi, jota säesti luupilla esityksen aikana tehty elektroninen musiikki. Esitystila Jokistudio oli niin ikään uusi tuttavuus. Ennen esitystä katsoja saa halutessaan korvatulpat, korvakuulokkeet ja hengityssuojan. Esiintyjät rikkovat heti alkuun neljännen seinän ja katsoja kutsutaan tervetulleeksi seuraamaan raksan remonttihommia.
Esitys alkaa valkoisesta, tyhjästä tilasta ja päättyy tavaraa täynnä olevaan hämärään. Siinä välissä viisi esiintyjää remppaa, poraa, sahaa, heittää, rikkoo, siirtää, imuroi, vie ja tuo erilaista kamaa näyttämölle ja sieltä pois. Valot, äänet ja tapahtumien intensiteetti vaihtelevat. Näyttämöllä pörisevät erilaiset sähköiset koneet, hammasharjasta moottorisahaan. Tanssijat tanssivat välillä yksin, oman koreografiansa mukaan ja välillä yhdessä sovituin liikeradoin. Esityksessä on tupakan mittainen tauko, jonka aikana katsomossa kiertää muovikassillinen juomaa.
Wörk It -esitys on kokemus kaikille aisteille. Kun istuu katsomossa, tuntee kehossaan musiikin rytmin. Makuaistia viriteltiin irtokarkeilla ja pussikaljalla. Hajuaisti sai ärsykkeitä sahatun puun tuoksusta. Kuuloaistia hellivät muusikon luomat rytmit ja biitit, sähkökoneiden äänet, tavaroiden siirtelystä ja heittelystä kuuluvat kolinat sekä ihmisen hengitys. Näköaistille tarjoiltiin valojen ja värien vaihteluita, ihmiskehon liikettä annetussa rytmissä ja lavasteiden luomia veistoksellisia rakennelmia. Tämä kaikki yhdessä ja erikseen teki esityksestä yllätyksellisen, mielenkiintoisen ja elämyksellisen. Kannattaa käydä siis katsomassa!
Taidemuseoissa ja näyttelyissä olen nähnyt lukuisia videotaideteoksia. Kuvattuna Wörk It toimisi myös museon seinällä.
Esitys sai pohtimaan fyysisen työn tekoa, yhteistyön merkitystä ja kuinka tärkeää on, että jokainen tietää oman tehtävänsä yhteisen tavoitteen eteen. Pohdin myös sitä, ohjaako nykypäivänä ihminen konetta vai päinvastoin. Esityksen loppu oli lähes uskonnollinen. Onko teknologiasta kehittymässä ihmiselle uusi uskonto? Joko se sitä on?
Pidin esityksestä paljon. Siitä huokui kekseliäisyys, tekemisen ja sanomisen tarve, rohkeus, uteliaisuus, ilo ja uskallus. Wörk It ei ole massojen taidetta. Sillä eivät tekijät rikastu. Siksipä tällaisia vaihtoehtoisia, kokeellisia taide-elämyksiä on tuettava. Taiteen tekijöille on annettava mahdollisuus yllättää katsoja ja näyttää maailmasta tuore kulma. Manillan kiinteistö on kokonaisuudessaan hieno esimerkki kaupunkiympäristöstä, joka antaa taiteelle mahdollisuuden. Esitysiltana sisäpihalla olivat juhlat, musiikkinäytelmän ensi-ilta ja avoimia ovia astua sisään ja kokea jotain uutta.
Pasi Varjus
22.9.25
Wörk It -teos lupasi tutkia ihmisen suhdetta sähkölaitteisiin, mutta kertoikin ihan jostain muusta
Wörk It -teoksen äänimaisema oli haettu rakennustyömaalta ja sen luvattiin tutkivan ihmisen suhdetta koneisiin ja teknologiaan. Rakkaus, voima ja kuolema mainittiin esittelytekstissä. Tämä kaikki tanssien. Olimme kohtalaisen ennakkoluuloisia.
Miten osui ja upposi?
Anne aloittaa: Olen työskennellyt raksasiivojana. Tästä näkökulmasta rakennustyömaan tunnelma mikropitsoineen ja tupakkataukoineen oli saavutettu hyvin ja tunnistettavasti. Kaikki painavat rakennuksilla hitosti hommia, ja jos joku käyttäytyy vähän omituisesti, niin se ei haittaa. Myös työn jatkuminen ja samankaltaisuus ja samojen asioiden toistuminen vuodesta toiseen oli hienosti kuvattu kerääntyneiden kaljatölkkien muodossa. Hyvässä esityksessä minua häiritsi turvavarusteiden puuttuminen.
Loppua kohden homma muuttui synkemmäksi ja itselle tuli mieleen, miten ihminen omalla käytöksellään lopulta tuhoaa koko maailman ja jäljelle jää vain kaaos. Enkelin tulo lavalle oli hieno.
Teknologiasta enkä ihmisen suhteesta koneisiin saanut oikein kiinni. Minusta esityksessä kerrottiin työnteosta raksalla ja elämän ja sen lopun kaaoksesta.
Arto jatkaa: Ennen esityksen alkua yritin tyhjentää pääni ennakkoluuloista ja esittelytekstistä. Onnistuin hyvin, sillä meni tovi taiteilijoiden hammastenpesua ja kiemurtelua ihmetellessä, ilman että tajusin, että hei! tässä ollaan tanssiteatterissa. Sitten näyttämöllä alkoi rakentaminen. Kysyin Annelta mitä piti ja hän sanoi, että meno ihan kuin raksalla. Kovasti touhutaan ja välissä puikkelehtii raksasiivooja.
Minustakin homma toimi hyvin. Erityisesti pidin imuritanssista.
Sitten tuli tupakkatauko ja yleisölle tarjottiin kaljaa ja pitsaa. Ihan huippua. Tauolla Anne valaisi minulle alun sähköhammasharjajuttua. Siinä pestiin hampaat ennen kuin lähdettiin töihin.
Lopun ajattelin olevan viikonlopun viettoa, ja että kaljaa kului vähän reippaammin. En oikein osannut sijoittaa valkopukuista naista siihen. Enkelihän hän oli, ja elämän loppumistahan siinä kuvattiin, kun on ensin painettu hulluna duunia ja kitattu kaljaa.
Työturvallisuuteen minäkin kiinnitin huomiota. Esityksessä käytettiin moottorisahaa ja sirkkeliä, mutta turvakenkiä ei ollut kenelläkään. Yhdellä oli aamutossut. Myös kypärät puuttuivat. Kaljan kittaaminenkin ihmetytti. Rakennustyömailla ollaan tiukkoja työturvallisuudesta ja alkoholiin on nollatoleranssi. Jos moottorisaha lipsahtaa tanssijan jalkaan, niin se ura oli sitten siinä.
Samaa mieltä Annen kanssa olen siitä, ettei tässä mitään ihmisten ja koneiden suhdetta käsitelty. Kun kerroimme hissiasentajana työskentelevälle pojallemme, mitä olimme menossa katsomaan, niin hän kehotti jättämään raksatyöntekijät rauhaan. Minusta pitäisi tehdä juuri toisin, tuoda raksajengi katsomaan esitystä. Voisi olla mielenkiintoinen kohtaaminen.
Tuomiot.
Arto: Parempi kuin odotin. Kunhan työturvallisuusasiat saadaan kuntoon, niin tätä kehtaa esittää isommillakin näyttämöillä.
Anne: Tykkäsin
Anne ja Arto Jokela
Wörk It. Tanssiteos. Ensi-ilta 20.9.2025 Koreografi Teo Mattila, äänisuunnittelija Olli Valkola,
esiintyjät Samppa Heikkinen, Teo Mattila, Mikko Turpeinen, Riikka Voutilainen ja Olli Valkola.
