Jukka Kittilä

“Toivoohan sitä aina, että taideteoksen jälkeen kokijassa on jokin muuttunut. Kyllä tämän esityksen ansiosta jotain on ohjaajassaan nyrjähtänyt kohti parempaa.”

Jukka Kittilä on teatteriohjaaja, toimittaja ja esiintyjänäkin kunnostautunut taiteen ammattilainen. Kittilän aloite ja ansiota on myös tämä lämpimän vastaanoton saanut Tehtaan väkeä -juttusarja, jossa haastatellaan Tehtaan ohjelmistossa olevien ensi-iltojen tekijöitä. Jukka ohjasi parhaillaan katsomoita täyttävän Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme -esityksen, joka on elävällä musiikilla säestetty koko perheen teos. Kittilä kertoo musiikin merkityksestä itselleen: “Musiikilla vain on niin uniikki, mahdollistava, tukeva, vapauttava, puhdistava voima, enkä osaa kuvitella mitä olemassaoloni olisi ilman sitä. Siksikin sitä haluaa isosti hyödyntää näyttämöllä.”

Erinomaista saada haastatella sinua, joka olet tämän loisteliaan Tehtaan väkeä -juttusarjan takana. Puikoissa tällä kertaa sattuneesta syystä, Maria Laitila, Tehtaan yleisötyökoordinaattori.

Hurjaa olla tällä puolella Tehtaan väkeä -haastattelua! Katsotaas, kuinka mun käy.

Olet aikamoinen sekarotuinen taiteen ammattilainen ja ihmemies. Sä ohjaat, esiinnyt, teet dramatisointeja, käsikirjoitat, olet pitkän linjan kulttuuritoimittaja, tietokirjailija ja eikös sulla ole myös bändi? Kerro vähän mistä kaikesta sä sytyt taiteentekijänä näissä eri rooleissa. Onko joku teos, jota muistelet aivan erityisellä lämmöllä?

Ihmemies-termin jättäisin MacGyverille, sekarotuiseksi mua sopii kyllä kuvailla. Itse ajattelen, että olen esittäviin taiteisiin ja journalismiin liittyvissä tehtävissä aika hyvä, monessa muussa hommassa kehnompi. Esittävissä taiteissa sytyn käsiteltävistä sisällöistä, valituista keinoista, kulloisistakin työtovereista, niin yllätyksellisesti kurkottavista ratkaisuista kuin myös yhä vankemmin yksinkertaisten keinojen voimaan luottamisesta. Joka kerta työhön tarttuessa, etenkin ohjatessa, on kyse jonkinlaisesta edellä mainittujen (ja muidenkin) seikkojen yhdistelmästä – joka kerta jossain määrin erilaisesta. Jos ajattelee näyttämötaiteen eri työtehtävien välisiä suhteita, niin klassisesti todettakoon, että nehän avartavat ymmärrystä toisistaan ja (toivottavasti) vahvistavat omia kommunikaatiokykyjä. Ohjaajan on hyvä hypätä joskus näyttämölle ja toisin päin. Toviin en ole näyttämölle loikannut, toivottavasti vielä joskus. Ohjatessa kiehtoo keskeisesti aina se, mitä juuri sen kyseisen työryhmän, juuri niiden hienojen tekijöiden kanssa luomme harjoitusprosessissa, siinä tiivistyvässä ajassa. Ja kiehtoo sekin, mitä tulee tuon tiivistymän jälkeen, yleisökohtaamiset siis, nuo seuraavat tiivistymät. Kirjoittaminen ja dramatisoiminen taas ovat sitä antoisan keskitettyä yksin työskentelyä – tai Koira nimeltään Kissa -dramatisointien tapauksessa hyvän ystäväni ja luottokollegani Anttonin kanssa. Ja tietenkin esittävät taiteet ja journalismi töinä ruokkivat toisiaan, mutta sen avaaminen olisikin sitten taas oma iso stoorinsa. Sanottakoon tässä se, että ihmisiä pääsee kohtaamaan ja tarkkailemaan journalistina tavoin, jotka ovat varsin arvokkaita (myös) taiteelle.

Eiköhän se erityisin lämpö omista teoksista kohdistu yhä ensimmäiseen opiskeluaikojen ohjaustyöhöni Terveisin silmälläpitäjät (2010). Se sekoboltsi pläjäys onnistui sen verran mainiosti, että sen ansiosta olen näissä hommissa yhä. Jo silloin huomasin, että osaan kollegani kulloisellekin reissulle valita. Tuota taitoa ja tarkkuutta olen parhaani mukaan vaalinut.

Ja niin, se bändi, se on nimeltään Vancleef. Spagettiwestern-vaikutteista, kitaravetoista instrumentaalimusaa. Soitan rumpuja. Kuunnelkaapas tuosta: https://vancleefspagu.bandcamp.com/ Ja seuratkaapas tuosta: https://www.facebook.com/vancleefspagu Ja tuosta: https://www.instagram.com/vancleefspagu/ 

Ohjasit koskettavan ja hurmaavan koko perheen teatteriesityksen Koira nimeltään Kissa ja joulun ihme. Tämä, kuten esitystrion kaksi edeltävää näytelmää Koira nimeltään Kissa (2018) ja Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (2021) perustuvat Tomi Kontion ja Elina Warstan lastenkirjoihin. Näyttämöteosten dramatisointia olet tehnyt yhdessä Antton Kainulaisen kanssa, ja sen lisäksi sulla on kankku vahvasti myös ohjaajan tuolilla. Mikä sai sut tarttumaan juuri näihin tarinoihin, että olet dramatisoinut ja ohjannut jo kolme näyttämöteosta näistä kirjoista?

Koko juttu tuli kirjaimellisesti vähän puskista. Kesällä 2015 treenasimme Anttonin ja Thomasin kanssa Vartiovuoren pöpeliköissä Tikku lantussa -esitystä, kaistapäisen viisasta Miekka kivessä -johdannaista Turun keskiaikaisille markkinoille. Thomas toi treeneihin juuri löytämänsä Koira nimeltään Kissa -kirjan ja kertoi haluavansa toteuttaa sen näyttämöllä. Jo kansikuva herätti vahvan intuition, että tämähän me tehdään, ennen kuin olin vielä edes tutustunut sisältöön. Sisällöllisistä seikoista turisen seuraavan kysymyksesi yhteydessä, mutta sanottakoon tässä, että vaikka ei ole tavatonta niin on varsin harvinaista saada palata useamman kerran itselle merkitykselliseen näyttämömaailmaan. En voi liikaa painottaa, miten arvokasta oli jälleen syventää näyttämötulkintaamme Tomin ja Elinan upeiden alkuperäisteosten maailmasta.

Koira nimeltään Kissa -esitykset, kuten alkuperäisteoksen tarinat ja kuvitukset, ovat lämminhenkisiä kuvauksia niin ihmisten kuin muidenkin eläinten ja olevaisten elämän ilonhetkistä ja murheista. Ne kertovat riipivän kauniisti yksinäisyydestä ja yksin jäämisen pelosta, ystävyydestä ja rakkaudesta, niin sanotusti lajiin katsomatta. Piileekö näissä hahmojen välisissä suhteissa ja suhtautumisissa jotain sulle merkityksellisiä filosofisia kysymyksiä tai elämän ohjenuoria?

Ensi-iltapuheessani totesin, että on huikeaa tehdä hienolla jengillä teosta, jonka äärellä ei kertaakaan joudu kysymään, miksi me tätä teemme. Käsiohjelman ohjaajan sanaan rustasin, että on hankala sanoa teoksen teemoista mitään, mitä hahmot eivät jo sanoisi kertakaikkisen kauniisti. “Ehkä rakkaus on siis ainoa todeksi tulemisen tapa, kaikki muu saanee mennä”, totesi Antton keväällä tekemässäni Tehtaan väkeä -haastiksessa. Tuo toteamus on palannut mieleeni vahvasti tätä esitystä tehdessä (ja soisi sen säilyvän mielessä muulloinkin). Rakkauden työtähän tällaisten esitysten tuominen katsojien kohdattavaksi on. En ajattele esitystemme saati alkuperäisteosten sisältävän varsinaisia ohjenuoria, koska eiväthän lapset sellaisia tarvitse. He ovat kuin uusi hahmomme Anna, josta tulee tyttö nimeltä Tiikeri. Ei heillä ole hankaluutta kohdata nukkavierua katujen kolmikkoa: intomielisen sydämellistä sekarotuista piskiä, teräväkielistä mutta ystävällistä kulkukattia ja lempeää puliukko-filosofia. Me isommat katsojat olemme ne, joille esitys tarjoaa muistutuksia armosta ja ymmärryksestä. Ja niissähän riittää muistuttelemista.

Koko perheen esityksiä tehdessä pohdin paljon, miten avartavia näyttämökokemuksia voimme teoksemme sisällöillä ja valituilla keinoilla lapsikatsojille tarjota. Seitsemänvuotias ystäväni Lempi totesi ennakkonäytöksen jälkeen, että haluaa nähdä esityksen heti uudestaan, ja aikoi jo mennä takaisin saliin. Eihän tuota parempaa palautetta ole.

Sun somessa vilisee kissoja ja koiria, miten nämä kaikki karvaiset ystäväsi ovat oikein löytäneet sun luo?

Taitaa se välillä yhä vilistä, vaikka koen sosiaalisen median käyttöni vähentyneen entisestään viime vuosina, tai ainakin keskittyneen yhä enemmän omien töiden näkyväksi tuomiseen. Ainoastaan ystäväni Sulo, ystävieni mäyräkoira, on lähivuosina käytännössä pariin otteeseen hengaillut luonani, muut karvakamut tulevat vastaan kylillä ja toreilla tai ihan vaan internetin jättömailla.

Koira nimeltään Kissa -esityssarjan tekijäjoukko on kasvanut kuin lumipalloefekti. Miten tämän koplan ohjaaminen on sujunut ja onko jokin tapahtuma tai sattuman oikku treeneissä yllättänyt sinut?

Ainahan sitä yllättyy jos ja kun näyttämöjengi pelaa huikeasti yhteen. Thomas on Koira nimeltään Kissan maailmassa mukana jo kolmatta kertaa, Janna jo toistamiseen, Reetta ja Helena ensimmäisellä reissullaan. Vaikka tiesin jo etukäteen, että tämä nelikko on just oikea tälle teokselle, niin olihan se sykähdyttävää nähdä jo ensimmäisinä treenipäivinä, että näin todella on. Ja ainahan näyttämöjengi tarjoaa myös paljon sellaista, mitä ei osaa odottaa vaikka miten odottelisi.

Ja niin tarjoavat myös mainiot suunnittelijamme. Säveltäjä Valtteri, puvustaja Ringa ja valosuunnittelija Juho ovat jo kolmannella Koira nimeltään Kissa -matkallaan, lavastaja Jenni jo toisella. Myös Antton on ollut mukana alusta saakka toisena dramatisoijana ja laulutekstien kirjoittajana, nyt myös vastaamassa esitysten valo- ja äänitekniikasta. Ilo on reissata kaikkien mainittujen kanssa.

Eiköhän jokaiseen treenipäivään ole jokin iloisen yllättävä löytö mahtunut. Siitä en voi sanoa edes yllättyneeni, että Anttonin ja Valtsun luoma Älä vanhuutta pelkää -laulu Thomasin ja Reettan tulkitsemana on saanut silmäni kostumaan joka ikinen kerta, kun olen sen treeneissä tai nyt esityksissä kuullut. Siitä on muotoutunut jopa monimerkityksellisempi biisi, kuin osasin aavistaa. Työryhmässämme on kohdattu surua, ja on ollut koskettavaa nähdä sen herättämä tuki ja ymmärrys.

Toivoohan sitä aina, että taideteoksen jälkeen kokijassa on jokin muuttunut. Kyllä tämän esityksen ansiosta jotain on ohjaajassaan nyrjähtänyt kohti parempaa.

Monien roolien rinnalla, olet myös Tehdas Teatteri -yhdistyksen puheenjohtaja, aloittamassa toista vuottasi tässä pestissä. Monet yhdistykset tuskailevat kokousmaratonien kanssa, mutta avaatko hieman Tehtaan hallituksen kokouskuvioita?

Ovatkohan ne maratonit vähän mennyttä maailmaa? Ehkeivät kaikilla. Meillä kyllä suht napakasti pysytään sovituissa aikarajoissa, vaikka joskus voi jokin iso asia venäyttää kestoa. Napakkuutta helpottaa, että kokoonnumme säännöllisesti, miltei kuukausittain.

Olemme just nyt näitä vastauksia kirjoittaessani kiehtovassa risteyskohdassa. Tämän vuoden hallitus on pitänyt viimeisen kokouksensa ja tulevan vuoden hallitus on järjestäytynyt ja valmiudessa toimintaan. Hallituksesta poistui joukko ansiokkaasti ja pitkään mukana olleita jäseniä ja tilalle tuli niinikään erittäin pätevää uutta jengiä.

Tainion Maijulta tulee usein mainioita kiteytyksiä, niin viime kokouksessakin. Hän luonnehti Tehtaan hallitustyötä matalalla hierarkialla tapahtuvaksi uudisraivaamiseksi. Tätä tulen siteeraamaan jatkossakin, enkä tosiaankaan omi kiteytystä itselleni. Uudisraivaaminen on osuva termi niin hallitustyölle kuin kaikelle Tehtaan toiminnalle, teatterin toiminnan volyymi kun on kasvanut viime vuosina isosti, yhtenä isona avauksena vapaata taidetta ja taiteilijoita yhä monisyisemmin tukeva Jokistudio. On etuoikeus olla hallitustyössä pitämässä huolta rakkaasta talosta ja kehittämässä sitä – enkä kiellä etteikö työnantajavastuu välillä huimaisi, olemme paljon arvokkaan vartijoina. Onneksi meillä on parhaat mahdolliset vartijat: viisas, keskusteleva hallitus ja erinomainen yhteys teatterin erinomaisiin työntekijöihin.

Puheenjohtajan ja yhteisön jäsenen roolista käsin olisi mukava kuulla, että mikä oli sun eka kosketus Tehdas Teatteriin? Mitä Tehdas on antanut sulle näiden vuosien aikana, ja mitä sä toivoisit että sä voisit antaa Tehtaalle?

Myönnän, etten täsmällisesti muista, milloin ensimmäistä kertaa astuin Tehtaan ovista. Joskus 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen puolivälin jälkeen se oli. 2009-10 olin jo esiintyjänä mukana Tehtaalta tilatussa ravintolateatterishow’ssa, olikohan biisin nimi Louhen mahtimarjat. Pysyvämmin tulin toimintaan keväällä 2013 ensi-iltansa saaneen Hiiriä ja ihmisiä -ohjaukseni myötä.

Viime keväänä siis tuli kertyneeksi vuosikymmen ensimmäisestä ammattikentälle tekemästäni ohjauksesta sekä siitä, kun aktiivisemmin tulin osaksi Tehdasta. Ja paljonhan Tehdas on ehtinyt tuona aikana antaa, niin symbolisesti kuin konkreettisesti. Saan olla osa moniäänistä, runsasta ja riemukkaasti rönsyävää vapaan taiteen tihentämöä, tekijänä, kokijana, jäsenenä, nyt hallituksen puheenjohtajana. Tehtaan merkitys taiteelliselle ajattelulleni ei ole ihan pieni. Tämä seiniään suurempi talo on tehnyt osansa taiteellisen ajatteluni kehitykselle, niin avartaen kuin osoittaen omaa ominaislaatuani ja sen merkityksellisimpiä osia. Tehdas on mahdollistanut paljon kollegiaalista toveruutta ja ollut tärkeä myös muutaman ystävyyden synnylle.

Mutta että mitä mä toivoisin voivani Tehtaalle antaa? Huh, huimaa taas, iso kysymys. Toivon voivani nyt olla niin aktiivinen uudisraivaaja, uuteen kurottaja, kuin myös sen kaiken arvokkaan meillä jo olevan vaalija. Mutta jos ajattelee pidemmälle, aikaan oman hallitusvastuun jälkeen (koska joskus sellainenkin aika tulee) niin toivon, että vaikka tie veisi etäämmällekin – kun eihän näistä freelancerien poluista ikänä tiedä – niin Tehtaan ihmisillä olisi luotto siihen, että mun puoleen voi kääntyä. Että mä olen Tehtaan käytettävissä.

Ja toivon voivani antaa Tehtaalle vielä jokusen sekoboltsin teoksen. Saa nähärä ny.

Kiinnostaa kuulla vielä enemmän suhteestasi musiikkiin. Toimiston puolella teidän harjoituksia kuunnellessa on tuntunut hauskasti siltä, kuin seinänaapurissa olisi bluesiin nojaavan punk-rock bändin treenis. Olet myös vannoutunut Ruisrock-asiantuntija, sillä kirjoitit yhdessä Jaakko Mikkolan kanssa tietokirjan: Ruisrock 1970–2020 – tarinat, totuudet ja myytit. Mitä musiikki on sulle? Ja, mikä on unohtumattomin musiikillinen kokemus sun tähän astisessa elämässä?

Tässä täytyy painottaa, että en ole mikään Ruisrock-fiili, vaikka toki arvostan isosti festivaalin pioneeriasemaa, tietokirjatyö yhdessä loistavan kollegan ja ystävän kanssa oli mahdottoman antoisa, ja sen ansiosta asiantuntemukseni Ruissalon karkeloiden historiasta on melkoisen mittava. Paljastettakoon, että enskan jälkeen siirryin litteroimaan haastatteluja, jotka tulevat osaksi lähitulevaisuudessa julkaistavaa musiikkitietokirjaa. Mutta ei siitä enempää just nyt.

Bluesia ja punkia on toimistoon saakka taatusti kajannut. Kädessäni kiinni on autiolla joulukadulla raikaava reteä blues, Kiitos et´ tavattiin taas The Ramonesista musiikillisen johtotähtensä saanut revitys, jonka otsikon soisi tokaistavan jokaisen uuden tärkeän kohtaamisen yhteydessä.

Ja mä voisin isosti kiittää musiikkia siitä, et´ tavattiin. Musiikki on mulle se kaikkein henkilökohtaisimpia kokemuksia tarjoava taiteenlaji. Eikä tämä ole pois teatterilta, elokuvalta, kirjallisuudelta, ei niin miltään. Musiikilla vain on niin uniikki, mahdollistava, tukeva, vapauttava, puhdistava voima, enkä osaa kuvitella mitä olemassaoloni olisi ilman sitä. Siksikin sitä haluaa isosti hyödyntää näyttämöllä. Joskus huomaan ohjaajana lähestyväni teosta vahvasti musiikillisesta näkökulmasta, se on sitten tapauskohtaista että kuinka keskeiseksi tuo näkökulma työn edetessä muotoutuu.

Unohtumattomin musiikillinen kokemus? Europen Final Countdown on ilmeisesti ensimmäisiä biisejä, joista olen ihan ikkipikkiriikkisenä (kuten koira nimeltään Kissa sanoisi) tykännyt. Enkä ihmettele tai häpeile tätä laisinkaan, vaikka useimmiten otan nykyään hevit hevimpänä ja synat popimpana kuin Europena. Mutta ehkä mun unohtumattomin musiikillinen kokemus – ja samalla yksi keskeisistä taiteellisista herätyksistäni – on 12-13-vuotiaana kokemani ajanjakso, jolloin kuulin kolme sen ajan ja musiikillisen sivistykseni mittapuulla äkkiväärää rocklevyä: Nirvanan In Utero, Faith No Moren King for a Day… Fool for a Lifetime ja YUP:n Homo Sapiens. Ne osoittivat, että musiikkia voi tehdä omapäisesti, puhuttelivat myös kieroutumille altista huumorintajuani (vaikka In Uterossa on myös tasoja, joissa ei ole mitään hauskaa). Noiden levyjen tarjoamat oivallukset ovat kantautuneet ajatteluuni kaikesta taiteesta.

Nimi: Jukka Kittilä

Syntymävuosi: 1982

Koulutus: Teatteri-ilmaisun ohjaaja (Turun Taideakatemia 2012), yliopisto-opintoja (kulttuurihistoria, luova kirjoittaminen)

Tärkeimmät teokset: Mainittakoon tässä Terveisin silmälläpitäjät (Turun Taideakatemia 2010), Hiiriä ja ihmisiä (Tehdas Teatteri 2013), Keski-ikäiset mutanttininjakilpikonnat (Tehdas Teatteri 2019) sekä koko perheen teoksista Koira nimeltään Kissan (2018–) ja Mollin (2015–) saagat.

Merkittävimmät teatterikokemukset: Näistä mainittakoon Ihmemaa Oz (Seinäjoen kaupunginteatteri about 1989), Tuntematon sotilas (Kansallisteatteri 2008), Laulu on meren laulu (Meriteatteri 2014), The Master and Margarita (Complicité 2014), The Book of Mormon (Prince of Wales Theatre 2016) sekä Tehtaan monista hienoista etenkin Rakkaudella, Agatha (2014) ja Baby Judo (2022).