Kuuluuko robotti moraalisen kohtelun piiriin?

Aku Visala
Tutkija
Dosentti
HY

Science fiction –kirjallisuudessa ja elokuvissa on jo pitkään käsitelty kysymystä robottien, androidien ja muiden ihmismäisten koneiden moraalisesta kohtelusta. On helppo nähdä, miten esimerkiksi Star Trekin käsikirjoittajat suhtautuvat asiaan. Data –niminen androidi hyväksytään osaksi miehistöä ja hänen pyrkimystään olla yhä ihmismäisempi tuetaan ja seurataan sarjan kehittyessä. 

Data ei pelkästään ole olio, jonka intressit ja edut tulisi ottaa huomioon, vaan hän on myöskin moraalinen toimija, jonka katsotaan itse päättävän omista arvoistaan ja kohtalostaan. 

Data on kuitenkin vain ajatusleikki. Vaikka emme oikeassa elämässä kykenekään rakentamaan mitään Datan kaltaista, älykäs teknologia kehittyy yhä nopeammin kohti inhimillistä, sosiaalista ja moraalista suorituskykyä. Kysymys tällaisten olioiden moraalisesta kohtelusta on ennemmin tai myöhemmin kohdattava myös fiktion ulkopuolella – ihmisten arkielämässä. 

Ensimmäiseksi on hyvä erottaa toisistaan moraaliset toimijat, eli moraaliset agentit, ja moraalisen huomion kohteet. Pidämme monia eläinlajeja moraalisen huomion arvoisina siinä mielessä, että otamme näiden intressit ja hyvän huomioon toiminnassamme. Esimerkiksi kivet ja kannettavat tietokoneet eivät saa tällaista kohtelua meiltä. 

Ero tietokoneiden ja eläinten välillä on tietysti elämä itse – kyky lisääntyä, tuntea tuskaa ja elää tavalla, joka toteuttaa elämän ehdot hyvin tai huonosti. Ajattelemme, että nämä seikat ovat moraalisesti relevantteja: meidän tulee edistää tällaisten olioiden hyvää ja välttää aiheuttamatta kärsimystä. 

Erotamme kuitenkin tällaisen moraalisen huomion kohteena olemisen moraalisesta toimijuudesta. Tavallisesti ei-inhimillisiä eläimiä ei pidetä moraalisina agentteina. Normaali, aikuinen ihminen on tällaisen moraalisen agentin prototyyppi. Hän ei pelkästään ole moraalisen huomion kohde, vaan myös autonominen moraalinen yksilö. 

Autonominen yksilö voi (nähtävästi) valita erilaisten toiminnan perusteiden ja arvojen välillä. Hän kykenee ottamaan huomioon häntä kohtaan suunnatut odotukset, vaatimukset ja velvollisuudet, kuten esimerkiksi lait ja moraalinormit. Kun tällainen autonominen yksilö harjoittaa moraalista toimijuuttaan, vastaamme tähän moraalisen vastuullisuuden asenteilla. Kehumme, moitimme, annamme anteeksi, ymmärrämme, suutumme, kritisoimme, arvioimme. Näitä asenteita emme suuntaa esimerkiksi kilpikonnia emmekä kotkia kohtaan. 

Ihmistenkin osalta edessämme avautuu eräänlainen toimijuuden skaala: kaikki ihmiset eivät ole täysimittaisia moraalisia toimijoita, eikä täysimittaisia moraalisia toimijoita kohtaan kaikissa tilanteissa suunnata vastuullisuus-asenteiden täyttä kirjoa. Esimerkiksi lapsia harvoin pidetään täysimittaisina agentteina. Sama pätee erilaisista sairauksista kärsiviin ihmisiin. Vastuussa pitämiseen vaikuttavat myös olosuhteet: suuresta surusta kärsivältä ei pidä vaatia liikaa. 

Mihin kohtaan robotti asettuu tällä toimijuuden skaalalla? Onko se läppäri, kilpikonna, lapsi vai täysimittainen aikuinen? 

Ihmisten asenteissa ja kulttuureissa on eroja siinä, miten robotteihin suhtaudutaan. Juuri tämä tekee asiasta kiinnostavan. Yhtäältä meidän tekisi mieli pitää inhimillisesti käyttäytyvää robottia ikään kuin toimijana. Sehän saattaa puhua, liikkua ja ottaa meidät huomioon. Toisaalta taas olemme selvästikin tietoisia siitä, ettei robotti oikeasti elä, kärsi eikä tunne mitään. Se näyttää sopeutuvan ympäristöönsä mutta siltä puuttuu kuitenkin jotakin sellaista, joka eläimillä näyttää olevan – nimittäin kyky kärsiä, tuntea ja tahtoa. 

Meillä on samanaikaisesti olo, että robotti on meidän kaltaisemme mutta ei kuitenkaan. 

Tämä epäsuhta, tai jännite, näkyy kiinnostavalla tavalla silloin, kun lukee niiden YouTube-videoiden kommenttiketjuja, joissa esiintyy robotteja, jotka opettelevat kävelemään tai kantamaan tavaroita. Usein videoissa esiintyy ihmisiä, jotka luovat yllättäviä vaikeuksia roboteille esimerkiksi horjuttamalla tai potkimalla niitä. Kommenttiosastolla katsojat usein suuttuvat tästä: ”älkää kiusatko niitä robotteja!”

Tämä tunteidemme ja asenteidemme ristiriitaisuus on empiirinen tosiseikka. Voimme kuitenkin kysyä: miten meidän pitäisi suhtautua robotteihin? 

Jotta voisimme vastata tähän kysymykseen, ei riitä sen analyysi, millaisia toimijoita (jos ollenkaan) robotit ovat. Pitää esittää myös kysymys siitä, mitä robotin kohtelu tekee meille itsellemme. 

Olen puhunut eräänlaisesta dilemmasta, joka koskee keino-olioiden moraalista kohtelua. Jos otamme nämä oliot moraalisen toiminnan piiriin, seuraa tästä ongelmia. Ongelmia seuraa myös siitä, jos emme ota. 

Ajatellaan nyt, että suljemme kategorisesti robotit moraalisen kohtelun ja huomion ulkopuolelle. Mitä tästä seuraisi? 

Jotkut filosofit (esim. Tuomas Akvinolainen ja Immanuel Kant) ovat esittäneet, että sillä, miten kohtelemme muita eläimiä, on vaikutus moraalipsykologiaamme. Muita eläimiä tulee kohdella hyvin (vaikka nämä eivät olisikaan kärsiviä ja tuntevia olioita), koska julma kohtelu tukee taipumustamme kohdella toisia ihmisiä julmasti. 

Tämä perustelu voitaisiin laajentaa koskemaan robotteja. Jos kohtelen robottikoiraa välinpitämättömästä, se kultivoi minussa asenteita, jotka johtavat siihen, että kohtelen muita ihmisiä ja muita eläimiä välinpitämättömästi. Empatia, toisten huomioonottaminen ja oikeastaan moraalinen elämä kokonaisuutena vaatii harjoittelua. Jos en saa harjoitusta ja kohtelen piirissäni olevia olioita huonosti, teen hallaa kyvylleni käyttäytyä moraalisesti ylipäänsä. 

Pelkona ei siis ole, että koneesta tulee ihminen, vaan että ihmisestä tulee kone. 

Toisaalta dilemmalla on myös toinen puoli. Ajatellaan nyt, että laajennamme moraalisen kohtelun piiriä niin, että robotit mahtuvat sen piiriin. Tästäkin syntyy ongelmia. 

Suurin ongelma on tietenkin se, etteivät nykyisilta roboteilta puuttuvat vielä esimerkiksi autonomiaan ja moraaliseen käyttäytymiseen vaadittavat kyvyt. Robotti ei tunnista moraalisia eikä sosiaalisia odotuksia, ei tunne kipua eikä koe mitään. Robotti ei ole tietoinen, tahtova, kärsivä olio laisinkaan. 

Jotkut ihmiset ovat jo ottaneet inhimillisen (ja intiimin) kohtelun piiriin erilaisia robotteja. Jotkut ovat menneet naimisiin robottiensa kanssa. Monet robotit suunnitellaan tietoisesti niin, että ne herättävät vahvoja moraalisia ja sosiaalisia reaktioita ihmisissä, vaikka näillä olioilla ei olekaan kykyä syvään vuorovaikutukseen, rakkauteen ja autonomiaan. 

Tällaisen toiminnan vaarana on, että trivialisoimme moraalisen ja inhimillisen kohtelun ja sen edellytykset. Robotin ja omistajan suhde on hyvin kaukana kahden ihmisen välisestä rakkaussuhteesta. Jos tätä kuitenkin aletaan pitää rakkaussuhteena sanan vahvassa merkityksessä, käsitys rakkaudesta kapenee. Rakkaudesta, joka on monimutkainen, uhrautumista, tunteita ja ruumiillista yhteyttä edellyttävä ja velvollisuuksia luova suhde, tulee lähinnä nimitys seksuaaliselle tyydytykselle ja vain yhden osapuolen tarpeiden täyttymiselle. 

Samankaltaista kehitystä voi tapahtua myös muiden, moraalisesti latautuneiden suhteiden, kuten hoivan ja huolenpidon suhteen. Hoivasta ja välittämisestä tulee automaatiota ilman arvoa, uhrauksia ja merkitystä. 

Tulevaisuus näyttää missä määrin robotit kykenevät kiipeämään toimijuuden tikapuita kohti ihmisen suorituskykyä. Tämä kehitys ei kuitenkaan vielä ratkaise sitä, miten meidän tulisi suhtautua robotteihin moraalisina olentoina. Tämä edellyttää vaikeiden filosofisten, maailmankatsomuksellisten ja jopa uskonnollisten kysymysten ratkaisua. Mihin sitten päädymmekin, vastaus on ihmiskunnan kannalta kauaskantoinen ja järisyttävä.