Uusi Lapsuus on kahden siskoksen yhdessä käsikirjoittama ja esittämä autofktiivinen näytelmä, jossa traumoille ja väkivallalle menetetty lapsuus yritetään löytää uudelleen. Esityksessä etsitään kadotettua minuutta, sisaruutta, rauhaa, viattomuuden ja kauneuden kokemusta, hyödyntäen eri tyylilajeja psykologisesta realismista fantasiaan, nukketeatteriin ja räp-lyriikkaan. Voiko trauman rekonstruoida? Voiko sillä leikkiä? Voiko sitä rakentaa? Voiko siitä leikistä tulla osa minua, uusi lapsuus?
Traumaattinen lapsuus, ja oikeastaan lapsuus ylipäätään on tabu. Jos lapsuudesta puhutaan, siitä on puhuttava sovinnollisesti, jonain menneenä aikana. Mitä me menetämme kun me jätämme lapsuuden taaksemme? Minne kaikki se kipu, viha ja viattomuus kätketään? Omiin lapsiin, toisiimme, kaukaisiin haaveisiin ja kauhukuviin?
Autofktio on kirjallisuutta, tai teatteria, jossa tekijä/tekijät itse esiintyvät teoksensa päähenkilöinä. Autofiktiossa teoksen tapahtumat perustuvat tekijöiden oman elämän tositapahtumiin, mutta eivät väitä noudattavansa niitä orjallisesti.
Uusi lapsuus on KOM-Teatterin ja TEHDAS Teatterin yhteistuotanto.
Syksyllä 2020 KOM-Teatterissa Helsingin-ensi-iltansa ja Turussa keväällä 2021 striimiensi-iltansa saanut esitys nähdään Tehtaalla livenä heinäkuussa 2021. Teos valittiin myös Tampereen Teatterikesään.
Katso myös striimattu Uusi Lapsuus keskustelutilaisuus Video-osiosta: https://www.tehdasteatteri.fi/tehdas_live/uusi-lapsuus-keskustelu/
POIMINTOJA UUSI LAPSUUS-KRITIIKEISTÄ
”Aiheen omakohtaisuus, sisarusten avoimuus ja tunnustukselliset yksinpuhelut tekevät esityksestä hyvin intiimin tuntuisen.”
/ Yökukkujan sekalaiset –blogi
”Näytelmää saa katsoa näytelmänä. Sen teatterillisuus on vahvaa ja huolellisesti toteutettua. Se on yhtä aikaa rakennettu teos ja oivaltava tutkimusmatka omaan ytimeen, ja juuri siksi niin vaikuttava ja koskettava.”
/ Turun Sanomat 20.2.2021
”Esityksessä on voimakas, veitsenterällä liikkuva tunnelataus, ja esiintyjien läsnäolo on emotionaalisesti väkevää. (…) Uusi Lapsuus herättelee rankkuudestaan huolimatta myös toivoa, jota ammennetaan ennen kaikkea siskoudesta sekä rakkaudesta. Rakkaus voi parantaa, jos antaa sille tilan ja riittävän ajan.”
/ Demokraatti 6.11.2020
”Uusi lapsuus ei kuitenkaan ole mitään traumojen ja perhetragedian toimijoiden keittiöpsykologisointia, vaan yritys löytää lapsen totuus. (…) Esityksessä on myös sovintoa. Kuten isä kauniissa kirjeessään tyttärilleen toteaa: siinä on jotain samaa kuin Beckettin näytelmässä Godot (Huomenna hän tulee). On kahden Godotia odottavan kulkurin hattu ja kenkä, niitä veivataan edestakaisin, ja jäljelle jää vain nykyhetken absurdius.”
/ HS 28.10.2020
”[D]et är urstark teater, brännande relevant, ful och vacker, som säkert hade förlorat konstnärligt på ett mer utslätande grepp. Även om tonen inte är försonande är pjäsen heller inte helt förenklande. (…) Föreställningen är ångestfylld med stundvis också dråplig. Den ger mig hög puls, gör att masken känns som en munkavle och att jag bara vill titta bort. Med andra ord just precis så mäktig som teater ska vara.”
/ HBL 30.10.2020
”[Se] on väkivahvaa teatteria, polttavan tärkeää, rumaa ja kaunista, joka olisi varmasti menettänyt taiteellisuuttaan miedommalla otteella. (…) Esitys on ahdistunut, mutta hetkittäin myös hulvaton. Se saa sykkeeni nousemaan, saa maskin tuntumaan suukapulalta ja että haluan katsoa vain pois. Toisin sanoin se on täsmälleen niin voimakasta kuin teatterin kuuluu olla.”
/ HBL 30.10.2020
”Uusi lapsuus on kuitenkin mielenkiintoisella tavalla ambivalentti. Siinä on läsnä myös toiselle altistuvan itsen ääni, joka kyseenalaistaa omaa toimintaansa. (…) Sisyfoksen myytissä Sisyfos oli tuomittu ikuisesti vierittämään kivenlohkaretta ylös vuoren harjalle, josta lohkare kerta toisensa jälkeen vyöryy alas. Uudessa lapsuudessa Ruusu toteaa itse auttavansa kivenlohkareita putoamaan niitä irti kampeamalla. Näissä monologeissa liikutaan nimenomaan tunnustuksessa, julman selvänäköisessä itsereflektiossa – niiden kautta kosketusvoima kirjallisuutena ja esityksenä kasvaa.”
/ Hanna Helavuori 12.12.2020
”En oikeastaan katsele esitystä, koen sen. Omat tunteet tekevät esityksestä ”totta”, mutta tiedän seuraavani vähintäänkin kohotettua realismia, jossa taitavasti dramatisoidut, vahvat tekstit ja ilmeikkäästi kuvallistetut kohtaukset seuraavat hyvin jaksotettuina toisiaan. (…) Seidi ja Ruusu Haarlan kehollistetussa, katsojan armoille asettuvassa esitystavassa yksityinen muuntuu yleisesti koetuksi ja huomaan miettiväni, miten he voivat tietää miltä minustakin on joskus tuntunut, siinä ihan erilaisessa perheessä.”
/ Teatteri & Tanssi 17.12.2020
