Keinotekoinen ihminen teknologisen sivilisaation kertomuksissa
Kaisa Kortekallio
Kirjallisuudentutkija, FT
Jyväskylän yliopisto
Teknologian läpäisemissä yhteiskunnissa kiertää paljon kertomuksia koneista. Jo 1900-luvun alun kertomuksissa koneet levisivät tehdasympäristöistä ihmisten intiimeihin piireihin, koteihin ja politiikkaan. Yhtenä ikonisimmista voidaan pitää saksalaista ekspressionismia edustaneen Metropolis-elokuvan (1927, ohj. Fritz Lang) kuvastoa, jossa nähtiin sekä kapitalistisen suurkaupungin työläisiä armotta jauhava, raamatulliseen moolokkiin vertautuva tehdaskoneisto että ihmisten haluja viekkaasti manipuloiva naisen muotoinen robotti. Samaa kuvastoa on varioitu aina 2020-luvulle asti, ja voidaan hyvin ajatella että koneita käsittelevät tarinat ovat osa aikamme mytologiaa.
Keinotekoisen ihmisen teema on toki teollista yhteiskuntaa vanhempi. Jo myyttiset sepät Hefaistos ja Ilmarinen valmistivat keinotekoisia naisia kallisarvoisista metalleista, ja juutalaisen mytologian perinnettä ei voi ajatellakaan ilman savesta luodun ja sanalla elävöitetyn golemin olemassaoloa. Tarinat henkiin heräävistä nukeista ovat niinikään ikiaikaisia, ja 1800-luvulla kehitetty hienostunut mekaniikka vain löi lisää höyryä pesään. Kun E.T.A. Hoffmann kuvaili ”Der Sandmann”-novellissaan (1817) automaattinaiseen toivottomasti rakastuvaa nuorta miestä, uuden ajan teknologia kuvitti ikiaikaista kauhun aihetta: entä jos tunteideni kohde ei olekaan sitä, miltä näyttää? Voiko nukke huijata minua? Kun ihmismielen manipulointiin kykenevä teknologia kehittyy, mihin enää voin luottaa?
Tietoteknisellä ajalla keinotekoisen ihmisen teema on muuntunut kysymykseksi tiedon ja hallinnan järjestelmistä. Toisen maailmansodan jälkimainingeissa kehitetty järjestelmäteoria (eli kybernetiikka) kehitettiin alun perin hahmottamaan lentokoneiden ohjaamisen käytännön haasteita, kuten pilotin reagointia koneen mittauslaitteiden antamiin tietoihin. Sen peruskäsitteet, kuten palaute ja informaatio, ovat nykyään elintärkeitä kaikkien tietojärjestelmiemme ja laitteidemme suunnittelussa ja käytössä. Puhutaan informaatioyhteiskunnasta, jossa valtaa ei ole ihmismielen käsittämä tieto vaan data – valta on sillä, jonka hallussa ovat parhaat informaatiota keräävät ja käsittelevät ohjelmistot. Tietojärjestelmät eivät siis ole vain teknologisia vaan aina myös poliittisia.
Monet tieteisfiktion klassikot, kuten Aldous Huxleyn Uljas uusi maailma (1932) ja George Orwellin 1984 (1949), ja uudemmat teokset kuten elokuvat Brazil (1985, ohj. Terry Gilliam) ja Gattaca (1997, ohj. Andrew Niccol) sekä vaikkapa nyt Netflixissä pyörivä Snowpiercer-sarja (kirj. Boon-Jong Ho ja Kelly Masterson), käsittelevät nimenomaan yhteiskunnallisen järjestelmän ohjaamisen mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Voiko yhteiskuntaa ohjata kuin konetta? Jos pyritään täydelliseen hallintaan, unohtuuko jotain?
Keinotekoisen ihmisen teema on väistämättä kytkeytynyt yhteiskunnallisten järjestelmien käsittelyyn. Tiedon ja hallinnan yhteiskunnissa kaikki ihmiset ovat enemmän tai vähemmän keinotekoisia: heitä ohjaillaan lääkkeillä, propagandalla tai byrokratialla, heidän toimintaansa ja ruumiitaan säännellään ja muunnellaan. Uljaan uuden maailman soma-lääkettä tyytyväisinä popsivat kansalaiset ovat vain aste-eron päässä RoboCop-elokuvan (1987, ohj. Paul Verhoeven) koneistetusta ja ohjelmoidusta superpoliisista. Hallinnan teema on sama: tieteisfiktiiviset dystopiat ruotivat niitä moninaisia teknologisia keinoja, joilla ihmisruumiita ja -mieliä voidaan muovata ja ohjailla. Samalla ne sekä kritisoivat että normalisoivat teknologisissa yhteiskunnissa vallitsevaa ihmiskäsitystä, jossa ruumis käsitetään mekanistisena, omistettavana ja rationaaliselle hallinnalle alisteisena koneena.
Kirjallisuudentutkija Lisa Zunshinen mukaan roboteista ja androideista kertovien tarinoiden viehätys piilee siinä, että keinotekoinen ihminen tuottaa kognitiivisen ristiriidan, jota ei voi ratkaista: toisaalta se on jotakin tiettyä tarkoitusta varten luotu esine, toisaalta itsessään merkityksellinen luonnollinen olento. Ohjelmointiaan vastaan kapinoivat keinoihmiset käyvät tätä rajaa vasten: ne (vai he?) hakevat vapautusta välineellisyydestä ja tunnustettua asemaa oikeina ihmisinä. Keinoihmisen teema on myös vahvasti sukupuolittunut siinä, että miespuoliset keinoihmiset kytkeytyvät erilaisiin kertomusmalleihin kuin naispuoliset. Kun miespuolinen keinoihminen usein hakee vapautusta alistavasta työstä tai asemasta, naispuolisen keinoihmisen rooli hahmottuu lähes poikkeuksetta seksualisoidun alistamisen kautta. Keinotekoiset naiset kuvataan usein nukkemaisina, kiehtovan ja kammottavan mekaanisina: esimerkiksi Metropolis-elokuvan naisrobotti villitsee ihmismiehiä nykivällä tanssillaan, Blade Runnerin (1982, ohj. Ridley Scott) Pris-replikantti taipuu nukkemaisiin asentoihin ja Ex_Machinan (2014, ohj. Alex Garland) Ava-androidia katsellaan lasin läpi seksualisoituna objektina.
Dystopioihin perehtyneet kirjallisuudentutkijat, elokuvatutkijat ja kulttuurintutkijat ovat ehdottaneet, että hallinnan teeman ruotiminen yhtäältä varoittaa tieteen ja teknologian käytön riskeistä, toisaalta siirtää riskit viihteelliseen kontekstiin ja saattaa siten jopa vaikeuttaa yhteiskunnallista keskustelua niistä. Tämä vakavan aiheen trivialisoimisen riski on läsnä etenkin silloin, kun dystooppisia kertomusmalleja toistetaan lähes muuntumattomina. Vuosikymmenen kahdeskymmenes totalitaarista järjestelmää kapinoivan sankarin vaiheita seuraileva tv-sarja tallaa niin syvään poljettuja uria, että katsojalle ei juuri tarjoudu mahdollisuuksia kriittisiä ajatuksia herätteleviin uusiin kokemuksiin.
Ehkä onkin siis hedelmällisintä paikantaa niitä tieteisfiktiivisiä teoksia, joissa keinotekoisen ihmisen ja yhteiskunnallisen hallinnan teemoja lähestytään yllättävistä ja herättelevistä kulmista. Itse uskon, että 1980-luvun kyberpunk pystyy ravistelemaan myös 2020-luvun teknokansalaisia, ja että sen teemojen ja estetiikan perkaaminen on edelleen tärkeää. Genren merkkiteoksena pidetty William Gibsonin Neuromancer (1984, suom. Neurovelho, 1991) toi kirjallisuuteen henkilöhahmon, joka hahmottuu ennenkaikkea aineetonta informaatiota kierrättävänä järjestelmänä, jonka lihallinen ruumis on täysin toissijainen ja korvattavissa. Gibson, joka kirjoitti ennen alkukantaisintakaan internetiä, antoi hakkerisankarinsa virtuaaliselle toiminnalle visuaaliset puitteet ja loi siten estetiikkaa, jota lukemattomat audiovisuaaliset teokset ovat sittemmin toistaneet. Värillisiä koodeja ja graafeja mustalla pohjalla, ruumiittoman näkökulman liikettä rajattomassa tilassa. Samaan aikaan kirjoittanut Bruce Sterling (esim. Schismatrix, 1985) puolestaan hahmotteli lukuisia kyberneettiseen ruumiinmuokkaukseen ja datankäyttöön perustuvia yhteiskunnallisia liikkeitä ja niiden välisiä ideologisia kiistoja, kuitenkaan luomatta yksiselitteisesti dystooppista maailmaa. Sterlingin avoin mutta kriittinen suhtautuminen teknologian mahdollisuuksiin voi auttaa ymmärtämään myös nykypäivän transhumanisteja, biohakkereita ja kryptokeinottelijoita.
Kyberpunk oli merkittävä suuntaus myös siksi, että etenkin sen kokeellisemmat harjoittajat sukelsivat syvälle teknologisen kytkeytyneisyyden ruumiillisiin ja sielullisiin puoliin. Pat Cadigan (esim. Synners, 1991) loi omalaatuisen uudiskielen, jolla hän hahmotteli esiin elektronista musiikkia luovien muusikoiden synesteettis-kyberneettisiä kokemuksia. Simon Ings (esim. Hotwire, 1992, suom. Kuumalinja, 1994) keskittyi varhaistuotannossaan spekuloimaan itseään kirjoittavilla ja synnyttävillä tekoälyillä, jotka olivat hänen käsittelyssään myös läpeensä lihallisia. Sekä Cadigan että Ings kirjoittivat myös keinotekoisia naishahmoja, joilla on muitakin merkityksiä ja toiminnan mahdollisuuksia kuin seksualisoidun alistamisen ikeestä pyristely.
Teknologian filosofit tapaavat muistuttaa, että teknologia on elettyä ja jossain määrin näkymätöntä: totumme uusiin laitteisiin ja ohjelmiin nopeasti, ja harva pysähtyy ihmettelemään sitä, että suomalainen opiskelija on jatkuvassa yhteydessä globaalisti tuotettuun huumorikuvastoon taskuun mahtuvan laitteen avulla tai sitä, että auton navigaattori tuntee reitin mökille paremmin kuin autoa ajava ihminen. Ihminen ei ole pitkään aikaan (tai koskaan) ollut ”puhtaasti luonnollinen” olento, kokonainen vain orgaanisessa alastomuudessaan – suuri osa ihmisen toiminnasta, sosiaalisista suhteista ja muistista sitoutuu työkaluihin ja tietojärjestelmiin. Filosofi Donna Haraway on pyrkinyt kuvaamaan tätä perustavanlaatuista keinotekoisuutta kyborgin käsitteen avulla. Nuoren Harawayn 1980-luvun kirjoituksissa kyborgi oli nykyihmisen itseymmärryksen figuuri, jolla oli kaikki mahdollisuudet purkaa länsimaisen ajattelutradition dualistiset oletukset ruumiin ja mielen, luonnollisen ja teknologisen, miehen ja naisen välisistä eroista. Olennaista tässä ymmärryksessä oli se, että jo tarinankerronta tekee ihmisistä keinotekoisia ja ohjelmoituja, siis läpeensä luonnottomia olentoja – tietotekniset keinot vain vahvistavat ja muovaavat tämän alkuperäisen teknologian toimintaa. Voidaan ajatella, että jo kulttuuri ja evoluutio kirjoittavat ihmisiä hitaasti ja jatkuvasti uudelleen. Nykyteknologian keinot, kuten synteettinen biologia, neurokirurgia ja psykoaktiiviset kemialliset aineet, voivat kuitenkin muuttaa ruumiita ja kokemuksen rakenteita hyvinkin nopeasti. Ajassamme oleellinen eettinen kysymys onkin, kenellä on valta päättää näiden nopeiden ohjelmien käyttötavoista.