”Tutkimustieto ja taideteos ovat kuin äpäräkaksoset, jotka ovat tulleet adoptoiduiksi eri perheisiin”
Nano Steps – Into The Lab vie tutustumaan mikromaailmaan lähietäisyydeltä. Valtteri Alasen on vaikea kuvitella palkitsevampaa taiteellista työtä äänen ja musiikin kannalta.
Teossarjanne sai alkunsa kysymyksestä, millainen voisi olla maailman pienin teatterinukke. Ensimmäinen osa Nano Steps – A Particle Performance toi näyttämölle fyysikoilta opitun nukketeatteritekniikan: mikrokokoisten partikkelien käsittelyn. Yllättikö itsennekin, miten tiede ja esineteatteri voivatkaan limittyä teossarjassa?
Toisaalta tieteen ja esine- tai nukketeatterin limittymisen mahdollisuudet ovat olleet työryhmällemme, tai ainakin minulle, itsestäänselviä. Fysiikan ilmiöiden parissa tehtävä luonnontieteellinen tutkimus on jo itsessään aivan erinomainen esineteatteriesitys, olkoonkin että tiede on totta monilla tavoilla joita teatteri lähtökohtaisesti ei ole. Tästä huolimatta voimme todeta yhteneväisyyksiä:
On korkeasti kouluttautunut (muodollisesti tai ei) joukko ihmisiä, jotka tekevät esineillä asioita jotka ovat muille kuin tekijälle itselleen lähes käsittämättömiä. Tämä tekeminen tuottaa kuitenkin uusia asioita jotka ovat monille monille muillekin äärettömän merkityksellisiä. Tutkimustieto ja taideteos ovat kuin äpäräkaksoset, jotka ovat tulleet adoptoiduiksi eri perheisiin.
On myös joukko spesifejä, historiallisesti muotoutuneita tilojen, laitteiden, esineiden, yhteisöjen ja tekemisen tapojen sommitelmia jotka ohjaavat toimintaa ja sen tuloksia paljon enemmän kuin arkisesti tuppaamme ajattelemaan. Miten paljon eroa on lopulta teatterisalilla ja laboratoriolla? Entä tutkimuskohteella ja teoksen aiheella? Entä mikroskoopilla ja teatterinukella? Tieteellisellä julkaisulla ja ensi-illalla?
Molemmilla aloilla on myös paljon riippuvuutta apurahoista, epämääräistä pätkätyöläisyyttä, sekä jatkuvia haasteita toiminnan mielekkyyden ja arvon osoittamisessa yhteiskunnalliselle järjestykselle joka vannoo vapaiden markkinoiden, ”tuottavan” kokopäivätyön ja kuluttajaidentiteettien vapauttavan voiman nimeen.
Yksi ryhmämme taiteellista tutkimusta ohjanneista kysymyksistä on maailman pienimmän teatterinuken löytämisen lisäksi ollutkin selvittää mitä tapahtuu kun soveltavan fysiikan laboratorioissa juuri nyt tehtävää tutkimustyötä katsoo jo valmiina nukketeatteriesityksenä. Asetelma voidaan lukea samaksi: tutkija on nukenkäsittelijä, tutkimuskohde nukke, tutkimusväline – kuten mikroskooppi tai ohjelmoitava virtalähde – ovat nuken narut tai sauvat, tieteellinen yhteisö on yleisö ja tutkimusryhmä teatteriseurue. Ajatus voi olla provosoiva tai sitten ei. Nukketeatteriin stereotyyppisesti liitetty hallinnan yksisuuntaisuus (nukkemestari joka ohjailee niin nukkejaan kuin yleisöään itsevaltiaan ottein) paljastuu nimittäin viimeistään nukketeatterifysiikan laboratoriossa piintyneeksi väärinkäsitykseksi. Se, mitä tutkimuskohde paljastaa, ohjaa tutkijaa vähintään yhtä paljon kuin tutkija kohdettaan. Se mitä tutkimusvälineitä käytetään – ja miten – ohjaa radikaalisti sitä mitä tutkimuskohde voi paljastaa. Samoin on tieteellisen yhteisön laita. Heidän mielenkiintonsa ja reaktionsa ohjaavat tutkijan kysymyksenasettelua, tutkimuskohteiden valintaa ja tutkimusvälineiden sommitelmaa. Kuten nukketeatterissa, toimijuus ei ole koskaan yksisuuntaista tai yksipuolista. Kaikki nukettaa kaikkea.
Mutta toisaalta, kun kaikki nämä materiaalit ja laboratorioista lainatut nuketustekniikat ottaa ja asettaa näyttämölle, tapahtuu tietysti jotain ihan muuta. Nano Stepsin kanssa tiedän, että esitys tai harjoitus menee hyvin, kun huomaan että minulla on esiintyjänä vain hyvin hatara käsitys siitä mitä juuri nyt tapahtuu mutta samaan aikaan kaikki toimii. Laboratorionäyttämöllä on kaksi mikroskooppia, mutta teatterin taika on siinä kun tulemme yleisön kanssa tilaan ja käymme toimeen. Silloin meistä kaikista – esiintyjät, yleisö, muu työryhmä, partikkelit, laitteet, johdot, valot, seinät, lattia ja muut – me kaikki – meistä tulee dramaturgiamme Iiris Syrjää lainaten kollektiivinen mikroskooppi. Esityksen alkaessa tiedän että tämä voi tapahtua. Silti se on valtava yllätys ja ilo joka kerta kun se tapahtuu.
Nano Steps – Into The Lab on osallistava laboratoriokierros, jokainen esitys on ainutlaatuinen. Mitä osallistavuus mahdollistaa? Millaiseksi jokaisen esityksen ainutkertaisuus tekee esitystilanteen työryhmälle? Ilmeisesti osallistavuuden tuoma esitysten ainutkertaisuus myös palvelee Trial & Theatre -kollektiivinne prosessiorientoitunutta työskentelyä?
Esityksen alkaessa minä ja En Ping Yu tiedämme suunnilleen, mitä me tulemme seuraavan tunnin tekemään, mutta tästä huolimatta emme tiedä minkälaisen esityksen esitämme tänään. Yleisön meille löytämät partikkelit sekä illan muut olosuhteet vaikuttavat niin perustavanlaatuisesti siihen, mitä sisältöä nukkemme kullakin kertaa tarjoavat. En halua paljastaa esityksen kulusta liikaa, mutta todettakoon että yleisö tosiaan valitsee valtaosan esiintyjistä, sekä tuottaa muuta suoraan nukenkäsittelyssä käytettävää materiaalia. Jo nämä asiat yksistään ovat illasta toiseen muuttuvia tekijöitä, joiden pohjalta esitys itsessään rakentuu. Kuten tutkija, jonka tulee kurinalaisesti seurata tutkimuskohdettaan, tulee esityksestä tilanne, jonka tulee radikaalisti seurata itse itseään.
Esityksen ennalta-arvaamattomuus on myös läsnä itse nuketustekniikoissa. Esimerkiksi akustinen manipulaatio, joka siis perustuu pienten kappaleiden liikutteluun ääniaaltojen avulla, on tekniikka jossa on hyvin tasaisessa suhteessa ennalta-arvaamattomuutta sekä hallittavuutta. Nukenkäsittelijänä määrittelen akustisen signaalin laadun, taajuuden ja voimakkuuden, mutta nukke ei aina reagoi samoihin asetuksiin samoin tavoin – silloin voin joko muuttaa asetuksia luottaen intuitioon sekä nuken ja minun yhteispeliin tai vain seurata tilannetta sinne minne se on jo muutenkin menossa. Toimivat taajuudet ja tehotasot muuttuvat partikkelista ja illasta toiseen, ja niin muuttuvat myös yleisöt.
Ajattelenkin, että prosessilähtöisyys on paitsi Trial & Theatre -kollektiivin toiminnan ytimessä, myös ominaista itse Nano Steps -esityssarjan teoksille. Esiintyjän toiminta perustuu tavallaan monin osin improvisaatioon, mutta vapaasta jatsista tai Johnstonelaiselle ”joo”:lle antautumisesta ei ole kyse. Olemme ennemminkin harjoitelleet selkärankaamme erilaisia strategioita, toimintatapoja ja selviytymiskeinoja, joiden avulla kuljemme esityksen koeasetelmien läpi yleisön kanssa.
Mitkä olivat sinulle äänisuunnittelijana ja muusikkona keskeisiä lähtökohtia äänen ja musiikin osalta tässä mikromaailmallisessa teoksessa? Millaisia tilallisia aspekteja äänelle ja musiikille teoksen muoto ja sisältö tarjoavat? Entä millainen vaikutus on vaihtuvilla esitystiloilla, Prahan ensi-illan jälkeen kun saavutte Tehtaan saliin?
Haluamme esityksessä tuoda yleisön kirjaimellisesti sisälle laboratorioon ja siellä vallitsevaan tutkimustilanteeseen. Niinpä teoksen äänet on suunniteltu leviämään tilaan nelipiste-kaiuttimien ja akustisten manipulaatiolevyjen kautta. Teoksella ei ole yhtä ihanteelliseksi suunniteltua kuuntelu- tai katselupaikkaa, jossa kaikki toistuisi tarkimmin mahdollisesti, vaan toivomme ratkaisujen kannustavan yleisöä liikkumaan tilassa, tutkimaan tutkimusta – ihmettelemään miltä tämä kuulostaa, näyttää tai tuntuu täällä, tuolla tai toisaalla.
Äänen ja musiikin kannalta paljoa palkitsevampaa taiteellista työtä onkin vaikea kuvitella. Toinen kahdesta nuketustekniikastamme, akustinen manipulaatio, perustuu tosiaan partikkeleiden liikutteluun ääniaalloilla, ja tämähän tarkoittaa sitä että ääni esityksessä on samaan aikaan paitsi puhtaan esteettistä, myös raa’an funktionaalista, ja kirjaimellisesti esityksen keskiössä. On myös todella nautinnollinen haaste säveltää musiikkia joka liikuttelee esineitä hyvällä tavalla ja samalla kuulostaa hyvältä!
Kuten moni muukin esityksen elementti, myös osa musiikista muodostuu laitteistossamme ja juuri elävässä esitystilanteessa. Teosta ei ole niinkään sävelletty läpeensä, kuin sille ollaan määritelty tarkat olosuhteet ja toteutumisen prosessit. Tässäkin mielessä teoksella on paljon yhteistä tieteellisen tutkimuksen kanssa. Tieteilijäkin määrittää tutkimuskysymyksensä ja -metodinsa tarkkaan etukäteen, mutta kun koe ja tutkimusprosessi lähtevät käyntiin, ei hän enää tiedäkään mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Kuten moni tieteilijä on meille kertonut: innostavaa on se, kun alkaa tapahtua jotain aivan muuta kuin hypoteettisesti on osannut odottaa – ja parempi vielä jos ei juuri sillä hetkellä oikein edes ymmärrä mitä tapahtuu. Silloin ollaan yleensä uuden löydöksen äärellä. Tänä viikonloppuna Tehtaalla nähdään millaisia uusia löydöksiä paikallinen yleisö ja näyttämö tarjoavat!
Millaisia lähtökohtia tämä teos syöttää Nano Steps -teossarjan seuraavalle askeleelle? Vai onko sitä liian varhaista sanoa?
Nyt kun meillä on kaksi esitystä Nano Steps -sarjassa valmiina, olemme siirtymässä seuraavaksi niiden kanssa kiertuemoodiin. Nano Steps – a Particle Performance on ison näyttämön teatterillinen sukellus tieteen tekemiseen esityksenä, ja Nano Steps – Into the Lab, joka tällä viikolla Tehtaalla saa Suomen ensi-iltansa, on intiimien ja epätavallisten esitystilojen osallistava, hykerryttävän runollinen laboratoriovierailu. Esitysten valmistumista edeltänyt tutkimus ja devising-prosessi on ollut pitkä, ja vaikka materiaalia ja ideoita riittäisi vielä vaikka miten moneen teokseen, tuntuu nyt hyvältä nauttia myös työn hedelmistä ja pyrkiä jakamaan kaikkea sitä siistiä ja uskomatonta mitä olemme jo todistaneet, tehneet ja kokeneet niin monille yleisöille kuin pystymme!
Mutta tuskin nämä esitykset tulevat jäämään minun tai meidän viimeisiksi edesottamuksiksemme fysiikan ja tieteellisen tutkimuksen tutkimisen ihmeellisissä maailmoissa. Kuten Aatin ja Iiriksen kanssa Cornellin yliopiston kampuksella pari vuotta sitten totesimme, olisi jo muutaman laboratoriovierailun jäljiltä kasassa riittävästi ideoita ja esitysmateriaalia vaikka koko taiteilijan uran mittaiseksi työksi! Ja tiede perhana on vielä semmoinen peto, joka elää ja kehittyy. Meistä ei kukaan tiedä millaisia esityksiä laboratoriot toiminnallaan ehdottavat vaikka jo kymmenen vuoden päästä. Emme todennäköisesti osaa edes unelmoida oikeista mahdollisuuksista, niin huimia asioita tutkimuslaitoksissa tehdään.
Entä millaisia ovat Valtteri Alasen muut tulevat taiteelliset askeleet? Onko tämä teossarja suonut jotain oleellista, jota tietoisesti kannat tuleviin muihin taiteellisiin töihisi?
Trial & Theatren ulkopuolella jatkan itseasiassa taiteellista työskentelyä joka on saanut alkunsa samoista tutkimusprosesseista kuin Nano Steps, mutta kasvanut siitä omaksi projektikseen. Suunnittelen parhaillaan kokeellista elektroakustista instrumenttia (työnimeltään Chladni-kvartetti) joka rakentuu Chladni-levyjen ympärille. Kyseessä on siis vielä enemmän musiikin ehdoilla rakennettu sovellutus samasta tekniikasta jota käytämme akustiseen nukenkäsittelyyn Nano Stepsissä. Soitin tulee siis samaan aikaan soittamaan musiikkia, kuin myös liikuttelemaan materiaalia ja muodostamaan Lissajous’n kuvioita Chladni-levyille. Teos on tutkimus- ja kehitystyövaiheessa, ja ensimmäistä prototyyppiä tullaan itseasiassa soittamaan julkisesti Tehtaan Jokistudiolla ihan kohta, toukokuun lopulla! Lisää siitä siis myöhemmin.
Muutenkin tuntuu, että Nano Steps -esitysten tekeminen on vahvistanut sitä tutkimuksellista otetta ja kokeellisuuteen perustuvaa työskentelyn tapaa, jonka Prahassa DAMU:ssa opiskellessani olen löytänyt. Syvimmin tämä ehkä näkyy Rail Baltican rautatieprojektia tutkivassa taiteellisessa tutkimusryhmässä, jossa olemme mukana kumppanini Eglė Šimėnaitėn kanssa. Siinä keskeiset kysymykset koskevat megainfrastruktuuriprojektin ja baltialaisten identiteettien välisiä suhteita, ja on kiinnostavaa soveltaa tähän mennessä opittuja työkaluja vielä askelta itsetarkoituksellisemmin tutkimusta tekevään taiteelliseen projektiin.
Ylipäätään tunnumme elävän aikaa, jossa taiteellisen toiminnan tuottama ja tallettama tieto on alettu ottaa (jälleen?) vakavasti. Taiteellisesti tietäminen on tietysti hyvin eri luonteista kuin tieteellisesti tietäminen, mutta tutkimus on tutkimusta, kontekstista riippumatta. Molemmat inhimillisen toiminnan erityisalat ovat myös ytimeltään empiirisiä, suhteessa ihmistä itseään laajempaan kontekstiin ja alttiita kyseenalaistamaan totuttuja totuuksia sekä todellisuuksia. Ehkä juuri siksikin tuntuu lopulta kovin luontevalta soveltaa tiedettä taiteeseen ja toisinpäin.
Nimi: Valtteri Alanen
Syntymävuosi: 1994
Koulutus: Esine- ja devising teatterin ohjaajan maisteri (MA DOT, DAMU Prahan esittävien taiteiden akatemia, 2022), Nukketeatteritaiteilija (TIO, Turun Taideakatemia 2019) ja Koti-Teatterin Teatterikoulu (2015)
Tärkeimmät teokset: Silence and Other Impossible Objects (2021 / 2023), Nano Steps – a Particle Performance (2023), Nano Steps – Into the Lab (2024), Undergrowth (the Forest of My Father) (2021)
Merkittävimmät teatterikokemukset: Teatr Rozmaitościn Fantasja, Building Conversationin Conversation Without Words, Neja Tomšičin The Opium Clippers ja tietysti teini-iän tajunnanräjäyttäjät, National Theatren War Horse ja Kuuman Ankanpoikasen Lunta! Lunta! (koska joku henkilökohtainen huippukohta turkulaisen nukketeatterin uudesta aallosta on valittava. Edustakoon Kuumis siis tällä kertaa kaikkea märkäkorvana näkemääni turkulaista [ja ulkoturkulaista?] nykynukketeatteria.)