”Ehkäpä yksi nukketeatterin ydin, elottoman eläväksi tekeminen, voidaan myös tulkita äärimmäisenä metamorfoosina”
Sikatotta-teoksen näyttämölle tuominen oli nukketeatteritaiteilija Pia Kaleniukselle pitkäaikainen haave. Työryhmä halusi tonkia raadollisesta tarinasta esiin toivon ja kauneuden.
Millainen oli tie hetkestä, kun luit Sikatotta-romaanin siihen, että tästä esityksestä tuli totta? Ilmeisesti ohjaaja Elina Sarnolla oli ollut sama haave kuin sinulla?
Luin romaanin ensimmäistä kertaa vuonna 1997, varmaankin aika pian Annikki Sunin suomennoksen ilmestyttyä. (Marie Darrieussecqin alkuperäisteos Truismes oli ilmestynyt Ranskassa vuonna 1996.) Lukukokemus vei jalat alta. Pieneen, 117-sivuiseen lehdykkään oli kirjattu monumentaalinen, hengästyttävä, yhtä aikaa ruma ja kaunis, julma ja vapauttava, suurenmoisen omalaatuinen ja moniulotteinen teos.
Jo alkukuva ja ensimmäinen sivu, jossa jo lähes kokonaan emakoksi muuttunut nainen alkaa kirjoittaa tarinaansa ja toivoo kynän vielä hetken pysyvän sorkissaan, hätkähdytti ja imaisi mukaansa. Naisen on pakko kertoa tarinansa, kirjoittaa se ulos, kun hän vielä pystyy ja muistaa. Teos on kuin testamentti, viimeinen pitkä uloshengitys. Minämuotoinen kertojuus tekee siitä intiimin ja tunnustuksellisen. Sikanainen kertoo elämäntarinansa samaan aikaan vahvasti aistimustensa ja kehonsa kautta, samaan aikaan elämänsä ulkopuolisena ihmettelijänä. Kerronnassa on viattomuutta ja toteavuutta, josta minä tavoitin ja tavoitan eläimen äänen, voimakkaan tässä hetkessä olemisen, läsnäolon, jossa menneitä ei kaduta tai niistä ei katkeroiduta ja jossa kaikki tuleva vyöryy vastaan kuin sade, pouta tai muut luonnonvoimat. Vääjäämättömästi, yksilöstä riippumatta. Teos käsittelee mielestäni hienosti myös valtasuhteita, valtaa omaan kehoon, toiseen ihmiseen, eläimiin, ympäristöön, yhteiskuntaan sekä vallasta irti päästämistä ja vallattomuutta.
Luin teoksen muistaakseni tuolloin heti useamman kerran peräjälkeen. Yhä uudestaan melkein hävetti lukea raaimpia ja julmimpia kohtia, ja mietin, miksi janoan tällaista kärsimystarinaa ja shokeeraavaa kuvastoa. Ja joka kerta luettuani, romaani jätti mieleeni vapauden ja tunteen jonkinlaisesta syvästä kauneuden ja selviytymisen kokemuksesta.
Kahdenkymmenenviiden vuoden aikana olen lukenut kirjan varmaankin kymmeniä kertoja, nyt viimeisen muutaman vuoden aikana toki myös näyttämölle sovittamisen myötä. Vaikkakin ensi kerran lukiessani teosta minulla ei ollut tietoakaan, että joskus tekisin (nukke)teatteria työkseni tai, että voisin edes kuvitella Sikatotta-romaanin näyttämöllistämistä, niin tässä sitä nyt ollaan, kuten Yvan sanoisi. Kai se sitten oli jollain tapaa vääjäämätöntä. Mukana unissa ja alitajunnassa tarina on ainakin kulkenut hyvin pitkään ja ehkä noin viisitoista vuotta näyttämöllisessä mielessä.
Emme tosiaankaan tienneet Elinan kanssa, että olimme molemmat kuulleet Sikanaisen tarinan kutsun. Vasta, kun mainitsin ohimennen kollegallemme Lindroosin Niinalle Varpusen jälkilöylyissä alkutalvesta 2022 hapuilevasta haaveestani, kuulin Niinalta Elinan kiinnostuksesta teokseen. Niina siis oikeastaan yhytti meidät Sikatottan äärelle ja siitä pyörät alkoivat pyöriä.
Oli inspiroivaa ja innostavaa löytää toinen, joka oli unelmoinut Sikatottan näyttämölle saattamisesta. Toisaalta oli pelottavaa ja haastavaakin jakaa unelmaa. Eihän se ollut alusta asti ollut yhteinen unelma. Miten pitää huoli, että kummankin näyttämöhaave, visio ja esitys tarinasta todentuu ilman, että toinen joutuu luopumaan liiasta tai tekemään jopa uhrauksia unelmansa suhteen? Miten sovittaa kaksi ääntä, päätä, sydäntä yhteen? Puhuimme alkuun jopa siitä, pitäisikö meidän tehdä kaksi eri sovitusta romaanista, kumpikin tahoillamme. Ajatus tuntui kuitenkin haastavalta erityisesti resurssien hankinnan ja prosessien rytmien yhteensovittamisen suhteen. Päätimme tehdä yhteisen esityksen ja lupasimme olla rehellisiä toisillemme koko matkan ajan, uskaltaa antaa kummankin oman äänen kuulua ja pitää unelmistamme huolta. Onnistuimmeko tässä ja kuinka hyvin, sen ääreen on vielä kokoonnuttava, mutta varmaa on se, että ilman Elinaa minä en olisi vieläkään Sikatottaa tehnyt, eikä ehkä Elinakaan ilman mua.
Millainen taival teoksen sovittaminen näyttämölle oli?
Innostava, haastava, ihana, raju, vaativa ja palkitseva. Alkuvuodesta 2022 aloimme hakea projektille rahoitusta ja esityspaikkaa, sekä koota työryhmää. Elinan, Niinan ja minun lisäkseni saimme mukaan Kari Mäkirannan ja Antton Kainulaisen. Alku lähti muutenkin liikkeelle paremmin kuin hyvin, pääsimme Tehdas Teatterin vuoden 2024 ohjelmistoon. Se tuntui jättipotilta. Olin ylpeä ja liikuttunut, kun Tehtaan johtaja Venla Luoma viestitti, että meidät oli valittu. Tehdas on minulle hyvin tärkeä paikka, Aura of Puppetsin rinnalla toinen ammatillinen koti ja perhe, yhteisö, jossa saa tehdä kunnianhimoisesti ja omaäänisesti työtä upeiden taiteilijoiden ja tinkimättömien tekijöiden rinnalla. Haaveilimme alkuun ehkä vähän isommastakin työryhmästä, mutta vajaiden resurssien myötä työt kerrostuivat tälle ydintyöryhmälle.
Olimme kuitenkin kaikkea muuta kuin pieni tiimi. Projektin aikana korostui rakkaiden kollegoiden ja taiteilijayhteisöjemme Tehdas Teatterin ja Aura of Puppetsin merkitys. Aura of Puppetsin tiedottaja Taru Tuomisto neuvotteli hyvin pitkän kaavan mukaan tekijänoikeudet Ranskaan, Venla ja nukketeatteritaiteilija Perrine Ferrafiat Metropolitan Puppetsista sparrasivat meitä käsikirjoituksen äärellä, Perrine pystyi tuomaan mukaan myös näkökulmaa ranskankielisen alkuperäistekstin kautta ja Venla tuki meitä harjoituksissa ulkopuolisena silmänä. Jarkko Forsman, Tehtaan tekniikan mestari, auttoi lavasteiden ja tekniikan rakentamisessa. Venlan ja Jarkon lisäksi koko Tehtaan toimisto (Siina, Maria, Olavi, Valtteri ja Heidi) tuki ja auttoi prosessin eri vaiheissa. Varsinkin siinä kohtaa kun olimme raskaan, mutta viisaan ja välttämättömän päätöksen edessä siirtää ensi-iltaa. Kiitos.
Ja kiitos aivan valtavasti kollegat ja muut talkoolaiset, jotka vain ilmestyivät paikalle ja ilmoittivat olevansa käytettävissä mihin tahansa hommaan. Missään aikaisemmassa projektissa en ole kokenut saaneeni niin voimakasta tukea, enkä tällaista määrää pyyteetöntä auttamista, ystävyyttä ja kannustavia viestejä. Tänne meille (Tehtaalle, Aofphen, puppeteerien kesken) syntynyt yhteisöllisyys on erityistä. Se on säkenöivä luonnonvoima.
Metamorfoosi on keskeinen käsite näyttämöteoksellenne. Näyttämöllisten muodonmuutosten tutkiminen lienee ollut kiehtova osa työskentelyänne?
Kun aloimme sovittaa Elinan kanssa romaania näyttämölle, vaikeinta oli koettaa päättää, mitä punaista lankaa lähteä seuraamaan ja mitä valita järkälemäisestä teoksesta, minkä näkökulman kautta katsoa Sikanaisen tarinaa. Ja ylipäätään: miksi tarttua näin kivuliaaseen ja julmaankin teokseen. Niin kuin Kari kysyi: ”Miksi ihmeessä me haluamma tehrä juuri tämän?”
Johtonuoraksi nousi selviytymistarina, oman olomuodon ja kehon löytäminen, vallattomuudella vallasta vapautuminen. Halusimme tonkia tarinasta esiin toivon ja kauneuden. Tätä teimme koko työryhmällä.
Tärkeää oli myös säilyttää teoksen tunnelma ja tunnustuksellinen muoto, tuoda keskiöön Sikanaisen tarina Sikanaisen omin sanoin. Alkuun mietimme hyvinkin paljon harvasanaisempaa ja vielä enemmän kuviin nojaavaa toteutustapaa, mutta Sunin suomennoksen runollisuus ja herkkyys – ja sitä kautta toki myös Darrieussecqin tekstin sisus ja muoto – vaativat päästä tekstinä esiin. Koko ajan suunnitelmissa pysyi mukana nauhoitetun kertojaäänen käyttö, kuin oman elämän kommenttiraitana, etäännytyskeinona. Samansuuntaista etäännyttämistä sekä Sikanaisen näkökulmaa ja oman elämän kuin vierestä seuraamista haettiin nukke- ja naamiohahmoilla.
Väkevä visuaalisuus kulki suunnitelmissa koko matkan. Moni kohtaus sai toteutusideansa yhdestä kuvasta, visiosta, unestakin. Projektiin syntyi jollain muotoa eri visuäänten keskustelu. Niina, Antton ja minä, jotka vastasimme visuaalisuudesta, työstimme elementtejämme enimmäkseen erillämme, ja toimme ne sitten harjoituksiin yhteisiksi, yhteen sovitettaviksi. Ja visuaalisuuden kutoi yhteen ja siihen toi hengittävyyttä Karin musiikki ja äänimaailma, nauhoitettu teksti äänimaisemineen, nekin osittain irrallaan rakennettuja, Sikanaisen nauhoitetut puheet muun muassa yhtenä ensimmäisistä elementeistä. Mielestäni metamorfoosi, muutos ja jonkinlaiset vastaparit – läheltä-kaukaa, intiimi-etäännytetty, muisto-tämä hetki – läpäisevät eri osa-alueet. Kaikesta muodostui ehjä kokonaisuus, johon jäi riittävästi ilmaa.
Nukketeatterin luonteeseen kuuluu vahvasti oudon tai vieraan äärellä olo, enkä tässä tarkoita pelkästään nukkeja, vaan tietynlaista kokonaisvaltaista nukketeatterillista ajattelua, eri materiaalien ja muotojen olomuodon etsimistä ja löytämistä. Ehkäpä yksi nukketeatterin ydin, elottoman eläväksi tekeminen, voidaan myös tulkita äärimmäisenä metamorfoosina, muodonmuutoksena.
Sikatotta vastaanotti valtavan lahjan, kun saimme nukketeatteritaiteilija Niina Lindroosin suunnittelemaan ja toteuttamaan näyttämöteoksen keskeisimpien hahmojen Sikanaisen ja ihmissusi Yvanin muodonmuutokset ja nukke-olennot. Niinan kädenjälki, visuaalinen dramaturgia ja koko hahmosuunnitteluprosessi oli syvä virta, josta uuttui tunnetta ja voimaa. Itselleni oli valtavan tärkeää saada seurata Niinan prosessia, sitä kuinka eri olomuodot saivat muotoa. Tuntui, että pystyin ammentamaan Niinan työstä merkittävän paljon roolityöhöni Sikanaisena. Katsoin omaa muodonmuutostani ulkoapäin, palasia sikuudestani, minulle uusia, alkuun vieraita, sitten hyvin tuttuja, rakkaita ja välttämättömiä palasia. Palasia, jotka tekivät Sikanaisesta kokonaisen. Uskon, että työ ja taito, jolla Niina tislasi Yvania kuutamosta esiin, vavahdutti samalla tavoin Anttonia.
Halusimme tuoda näyttämölle myös toisenlaisia naamiohahmoja, ”koppapäisiä karikatyyrejä” kontrastina Sikanaisen ja Yvan-suden orgaanisemmille hahmoille. Alkuperäisteoksessa Sikanaisen elämässään kohtaamat miehet ovat ihmishahmoisia, ehkä eri eläimillisin piirtein kuvattuja, mutta kuitenkin selkeästi ihmisiä, ihmisyhteiskunnassa, jossa Sikanainen on yksi vääränlaisista, eläin tai eläimenlainen olento ihmisen vallan ja hyödyn tavoittelun objektina. Päätimme näyttämöllä kuitenkin korostaa Sikanaista ympäröivien roolien eläinhahmoisuutta ja samalla tehdä Sikanaisen tarinan miehistä naamioituneita, suljetumpia ja kasvoiltaan ilmeettömämpiä, tunteettomampia. Tavoittelimme tällä reittiä siihen, millaisena Sikanainen näkee tai muistaa nämä kohtaamiset ja hahmot. Tuntui myös kiinnostavammalta näyttämöllisesti valjastaa tukiroolit naamioin kuin paljain ihmiskasvoin, ja korostaa siten Sikanaisen ilmeikkyyttä, tunteellisuutta ja mahdollisuutta aistia.
Yksi tärkeä hahmo Sikanaisen tarinassa oli myös Äiti. Äiti ei romaanissa esiinny kuin muutaman lyhyen hetken verran ja tietenkin aivan lopussa, jossa Darrieussecq viiltävän nerokkaasti laittaa viattomista viattomimman tekemään suurimman synnin -tappamaan oman äitinsä ja samalla vapautumaan elämänikäisestä alistajasta (superegosta?), viimeisestä esteestä itsensä hyväksymiseen ja tunnistamiseen. Tuntui välttämättömältä jättää Äiti kasvottomaksi, kaukaiseksi, pelkäksi ääneksi.
Sikatotta-romaani tarjosi mielikuvituksellisen ja rikkaan maaston niin visuaalisuudelle kuin äänisuunnittelullekin. Tarinan moniulotteisuus, ihmeellisyys, omaäänisyys, muiston logiikka, nopeat siirtymät, välillä paradoksaalinenkin toteavuus sekä tekstin lyyrinen kauneus inspiroivat ja antoivat tilaa. Ja kun meillä oli vieläpä sorvin ääressä taiturilliset Kari ja Antton.
Karin äänisuunnittelun ja musiikkidramaturgian herkät ja voimakkaat hartiat, biisit ja äänimaisemat sekä Anttonin rohkea, sielukas ja näkemyksellinen valosuunnittelu maalaavat Sikanaisen tarinan, pitävät sen koossa ja kantavat. Ne soittavat unen ja valveen, muiston, tämän hetken ja menneen, tragedian ja komiikan, toden ja epätoden. Ne muuttavat muotoaan, tilaa ja aikaa. Saan itse tuntea tämän kaikkein herkimmin Sikanaisen viimeisessä muodonmuutoksessa lähes esityksen lopussa, jolloin Antton ja Kari kannattelevat minua näyttämöllä äänillään, soitollaan ja valoillaan, ja minä saan Sikanaisena kiertyä osaksi maisemaa, joka on itsessään kuin Sikanainen, jatkuvasti muuttuva. Ja nyt tuli itku.
Raadollisen tunnustuksellinen mutta herkkä esitys tihkuu synkkää huumoria, väkivaltaa ja himokkuutta. Millaista on ollut näiden hurjien, traagisten ja tumman koomisten sävyjen yhteen tuominen niillä tasapainoilu?
Kiinnostavaa, yllättävää ja opettavaista, raskasta ja surullistakin. Sikatotta-romaani on häkellyttävän julma tarina, joka heittää naamalle aina vain hirveämpiä kuvia ja tekoja. Me halusimme olla rohkeita vaikeidenkin teemojen edessä, uskollisia alkuperäistarinalle, mutta tehdä näin mässäilemättä, viitteellisemmin ja herkästi – kuitenkin todellisesti.
Kuljimme syvienkin vesien kautta ja jossain kohtaa, kun olimme jo useamman harjoituksen ajan tutkineet kohtauksista paholaisinta, tuntui, että ainakin omalla kohdallani fiktion ahdistava ote ja väkivaltainen vaikutus alkoi punoutua yhteen toden ja meidän tekijöiden aidon olomuodon kanssa. Ensimmäistä kertaa näyttämötyössä huomasin hälyttyväni. Kohtausta tehdessä minua ei varsinaisesti ahdistanut tai pelottanut. Harjoituksia valmisteltiin työryhmänä, puhuttiin kohtauksen teemojen rankkuudesta, mutta taisimme silti jäädä vähän puolitiehen, emme aivan osanneet varautua tai hahmottaa vahingoittavuutta. Synkempää juopaa ei pystynyt näkemään niin läheltä tai – siinä kohtaa jo – niin väsyneenä. Tilanne tunnistui vasta myöhemmin, ja siitä avoimesti puhuminen auttoi. Saimme myös kohtauksen navigoitua ja mielestäni löysimme reitin yhdessä. Minusta toimme lopulta vaadittavat tummat sävyt esiin todellisina, mutta harkitusti, särkemättä ja särkymättä. Mutta myönnän, että ei tullut helpon kautta.
Sikatottassa on todellakin myös yllättävää tummaa komiikkaa, joka tupsahtaa nurkan takaa, syntyy usein tilanteen äärimmäisyydestä, absurdiudesta ja Sikanaisen kirkasotsaisesta havainnoinnista. Oli tärkeää saada tämä valoisuus ja pilke esiin kontrastina traagisuudelle, mutta myös toivon ja ilon kipinänä, katarttisen puhdistavana nauruna ja helpottavana uloshengityksenä.
Lisäksi ahdistavan ja vapauttavan rajalla tasapainoilussa auttoivat Sikanaisen luontokokemukset, jotka toivat kauneutta, toiveikkuutta ja rauhaa, ja sovituksessamme johdattavat Sikanaista metamorfoosissaan.
Kontrastina tarinan raakuuksiin ja dystooppiseksi kehittyvään maailmaan painotimme myös tietoisesti Sikanaisen ja Yvan-ihmissuden rakkaustarinaa, sen suloisuutta ja puhdasta, kaiken kirkastavaa (ensi)rakkautta. Halusimme nostaa esiin leikillisyyttä, jopa lapsenomaisuutta. Nukkien – sielunpossun ja sielunsuden – kautta Sikanaisen ja Yvanin tarinaan kipitti naivistisuus, turvallisuus, uskallus olla toinen toisellensa pieni, paratiisin lapset, juuri ennen suurinta menetystä.
Tämä eri navoilla tasapainoilu loi esitykselle sen rytmin, sisäisen vedon, jännitteen ja tunnelman, mutta vaati ainakin kaikki omat voimani.
Tehtaan sali on sinulle tuttu monista tänne tekemistäsi teoksista. Onko tila tarjonnut jotain uutta itsestään Sikatotta-prosessin myötä?
Monasti omalla kohdallani, kun olemme olleet valmistelemassa teosta Tehtaalle, ajatuksissa on ollut esityksen pidempi elinkaari kiertueilla ja jossain toisessa tilassa. Nyt en lavastuksessa halunnut lähteä ajattelemaan näin, ja sovimme koko työryhmän kesken, että haluamme ottaa kaiken mahdollisen irti Tehtaan salista, miettimättä miten sovittaa teos toisaalle.
Antton sai nerokkaan vision valjastaa parvekkeen tekniikkanurkkaus Yvanin kuutamoksi ja näin saimme tuotua saliin uuden, tietääksemme aiemmin käyttämättömän näyttämötilan. Meille kaikille oli tärkeää yrittää muuttaa tila muutoinkin, saada vanha tuttu sali häivytettyä. Olimme kiitollisia ja ilahtuneita, kun vuosia Tehtaalla esityksiä nähnyt ja itsekin saliin esityksiä tehnyt yleisön jäsen Timo totesi esityksen jälkeen unohtaneensa olleensa Tehtaalla.
Myös Karin äänisuunnittelu ja äänen liikuttelu tilassa eri kaiuttimien myötä sai tilan muuttumaan itselleni uudeksi.
Aiemmat esiintyjän roolini Tehtaalla ovat olleet vahvasti nukkien kautta. ”Ihmisnäyttelijänä” näyttämö tuntui minulle erilaiselta, tila tuli jotenkin lähemmäksi ja todemmaksi ja erityisesti sen korkeus ilmeisemmäksi.
Tehtaalle palaa toukokuussa pyörähtämään 2021 ensi-iltansa saanut, viimeksi Tampereella vieraillut koko perheen teos Prinsessa Pikkiriikki. Kuinka antoisa on ollut jo kolmen vuoden mittaiseksi ehtinyt Pikkiriikin näyttämötaival?
Meidän Pikkiriikkimme syntyi kummalliseen hetkeen, tiukimmin rajoitettuun korona-kevääseen, ensi-illassa yleisössä istui yksi – teatterikiriitikko – ja seuraavissa neljässä näytöksessä yhteensä 12 katsojaa sekä villinä korttina Bravo! -festivaalin alustan kautta striimattuna yli 5000 katsojaa. Älytöntä meininkiä!
Onneksi olemme saaneet ja saamme jatkaa matkaa ja esiintyä niin Tehtaan kotinäyttämöllä kuin kiertueillakin täysille yleisöille, yhtenä viimeisimmistä vierailuistamme: Tampereen Työväenteatterin Kellarinäyttämön viiden esityksen sarja osana Uudet klassikot -hanketta. Pikkiriikki sopii hyvin kiertue-esitykseksi ja meillä on hyvä keikkatiimi Pöyhösen Merjan ja Antton Kainulaisen kanssa. Olemme matkan varrella kehittäneet ja jonkin verran lyhentäneetkin esitystä nimenomaan kiertuekokemusten kautta. Nyt on takana kuutisenkymmentä näytöstä ja villi into esittää edelleen, tättädää!
Reissu on ollut antoisa ja ilahduttava. Hannele Lampelan Prinsessa Pikkiriikki on tuttu ja tykätty hahmo monille yleisössä. Välillä kuulee, kun lapset tunnistavat kohtauksia kirjasta ja kertovat jo etukäteen, mitä Pikkiriikki sanoo tai mitä seuraavaksi tapahtuu. Riemastuttavaa! On suuri nautinto esiintyä lapsille. Muutenkin nautin koko perheen esityksistä. Minusta on tärkeää, että lapset pääsevät elämysten äärelle, rakkaitten aikuistensa kanssa yhdessä jakamaan kokemusta, ja että aikuiset näkevät lastensa reaktiot, tunteet ja eläytymisen.
Koko perheen Keväthumaus-minifestivaali järjestetään Manillassa toukokuussa jo kolmatta vuotta peräkkäin. Lienee palkitsevaa, että ideoimasi rauhan puolesta puhuva tapahtuma saa jatkuvuutta ja innoittaa taiteilijat talkoilemaan?
On se todella palkitsevaa, mutta tarkentaisin, että yhteisestä ideasta humaus on liikkeelle lähtenyt, Pupparin keittiön pöydän äärestä, en voi ottaa omiin nimiin. Keväthumaus on jaettu, monen anteliaisuudesta ja hyväsydämisyydestä syntynyt tapahtuma. Erityisesti aiemmin mainitut taiteilijayhteisömme ovat se sydän ja ydin, jonka voimin Humaus yhä uudelleen versoaa. Humaus ei myöskään ole ensimmäinen talkootyö, johon nämä taiteilijat osallistuvat, Humausta kannattelevien taiteilijayhteisöjen alku nojaa täysin sinnikkääseen talkootyöhön ja edelleen iso osa taiteellisesta työstä eri projekteista ammennetaan taiteilijoiden palkattomasta anteliaisuudesta, halusta ja vimmasta tehdä.
Koen olevani etuoikeutettu, että saan jakaa arkea ja juhlaa tällaisten kollegoiden kanssa, ja olen ylpeä siitä mitä saamme talkoovoimin aikaan, vapaaehtoisesti. Vapaaehtoisuus anteliaisuus ja hyväntahtoisuus ulottuu koko tapahtumaan. Kaikilla Keväthumaukseen osallistuvilla on mahdollisuus laittaa hyvä kiertämään, kantaa kortensa kekoon rauhan puolesta muun muassa lahjoitusten kautta tai vain hehkumalla hyvää oloa ja toisista välittämistä ympärilleen ja eteenpäin.
Nimi: Pia Kalenius
Syntymävuosi: 1973
Koulutus: Teatteri-ilmaisun ohjaaja/nukketeatteri 2003, lastentarhanopettaja 1997
Tärkeimmät teokset:
2024 Sikatotta. Käsikirjoitus, tuotanto, lavastus, puvustus, tarpeisto, osa naamiohahmoista, esiintyminen. Tehdas Teatteri. Ohj. Elina Sarno
2020-21 Hobitti. Smaug- (pää ja häntä), hämähäkki- ja rastas-nukkien suunnittelu ja rakennus. Turun kaupunginteatteri. Ohj. Mikko Kouki. (Turun Teatterikerhon Esirippu-palkinto nukkien suunnittelusta. Yhdessä Teemu Loikaksen kanssa.)
2019 Spelman på taket. Nukkien rakennus ja nuketusopetus. Wasa Teatern. Ohjaus Markus Virta
2017 Lemminkäinen ja Äiti -nukketeatterispektaakkeli Aurajoessa, ohjaus, käsikirjoitus, tuotanto, nukke ja puvut. Aura of Puppets.
2013 Vanhan vuoden viimeinen päivä. Ohjaus, käsikirjoitus, lavastus ja puvustus. Nukketeatteri Kuuma Ankanpoikanen & Tehdas Teatteri.
2013 Myrsky. Nukettaja. Tehdas Teatteri / Aura of Puppets. Ohj. Merja Pöyhönen
2012 Herra Pampun himot. Nukettaja, näyttelijä, puvustus ja nukenrakennus. Tehdas Teatteri, ohj. Timo Väntsi
2011 John-Eleanor, puvustus, lavastuksen ja tarpeiston rakennusta. Hox-company / Tehdas Teatteri, ohj. Merja Pöyhönen
Merkittävin teatterikokemus: Apocalypse Trial
Merkittävin teatterikokemus:
1995 Apocalypse Trial Brinkkalan pihassa (Marionett Teatern yhteistyössä Turun taiteen ja viestinnän oppilaitos/nukketeatteri). Käsikirjoitus ja ohjaus Michael Meshcke.
Kalenius on Aura of Puppetsin perustajajäsen, Tehdas Teatterin ja nukketeatterityöryhmä Kuuman Ankanpoikasen jäsen.