headshot-teakweb

Karoliina Loimaala

”Pehmeällä kosketuksella tuntuu voivan saada aikaan pienempiä tai mullistavia sisäisiä muutoksia”

Karoliina Loimaala on koreografi ja esiintyjä, jonka konseptista on syntynyt Laulava maa: installaatiomainen ympäristö, jota työryhmä asuttaa ja tanssittaa.

Laulava maa (2023). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Laulava maa sinfonioi pehmeän kosketuksen politiikkaa ja sen radikaalia muutosvoimaa. Avaisitko mainittua politiikkaa ja muutosvoimaa sekä omaa historiaasi taiteilijana niiden äärellä?

Minusta tuntuu, että omat suuremmat prosessit ovat nytkähtäneet liikkeelle pehmeän nykäisyn tuloksena. Tässä viittaan konkreettisesti pehmeisiin somaattisiin metodeihin tanssin saralla, tai manuaaliterapian muotoihin. Työskentelen paljon kosketuksen sekä erilaisten tonusten kanssa. Vauhdikkaampi ja kovempi lihastonus ovat myös sydäntä lähellä olevia painikavereita: olen tanssin lisäksi harjoittanut brasilialaista jiu-jitsua, missä pehmeän ja kovan vaihtelu on itse praktiikassa pinnassa koko ajan. Kosketukseen keskittyvän teoksen äärellä tuntui tässä hetkessä itselle olennaiselta, että kosketus on pehmeä, kun puhutaan yleisön taktiilisesta rekisteristä. Olen tällä saralla myös uusi tekijä, ja olisin varmaan tehnyt tosi eri teoksen, jos olisin työskennellyt kovan kosketuksen kanssa, mikä ei ainakaan tällä hetkellä resonoinut itsessäni.

Ajattelen, että pehmeä kosketus voi avata tiloja, assosiaatioita, voin lähteä pitkälle matkalle, tai olla omassa lihassa ja sen tuntemuksissa kiinni. Pehmeällä kosketuksella tuntuu voivan saada aikaan pienempiä tai mullistavia sisäisiä muutoksia, joista ajan myötä ehkä tulee myös ulkoisia muutoksia.

Työskentelen muutenkin paljon taktiilisen rekisterin kanssa, useimmiten materiaalien maailmassa. Olen pitkään koreografiaa tehdessä jostain syystä vierastanut täysin abstraktia liikelähtöistä tanssia. Tykkään katsoa sitä, mutta itse tehdessä materiaalinen valinta kiinnittää minut helpommin johonkin ympäröivässä maailmassa. Se saa minut kokemaan kihelmöivää merkityksellisyyttä. Usein ensimmäinen kontakti uuden työstettävän materiaalin kanssa on kosketus – materiaalin tekstuuri, paino, muoto, koko, fyysinen maailmassaolon tapa. Ehkä minulle on luontaista lähestyä asioita pehmeän kosketuksen kautta.

Laulava maa (2023). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Taiteessasi tutkit poeettisia ekosysteemejä, jotka muotoutuvat ihmis- ja ei-ihmislähtöisistä elementeistä. Mikä sinut on tälle tutkimusmatkalle vienyt?

Minua kiinnostaa, millä tavalla elämme yhdessä maailmaa muiden lajien kanssa. Ihminenhän saa aika hirveää tuhoa aikaan, varsinkin länsimaisella elämänmenolla. Ajattelen, että jos harjoitan empatiaa ja kanssaelämistä muiden lajien kanssa, erilaisten hybridismien kautta, eri tavoin taiteen keinoin, ajatteluni muokkautuu ja kasvaa myötätuntoisemmaksi ja niin edespäin. Ehkä jonkun muunkin ajattelu vaikuttuu ja pienin askelin rakennamme kestävämpää yhteistä elämisen tapaa. Minulla on sellainen olo, että tämä on utopistista, mutta kyllähän utopioita pitää rakentaa.

Laulava maa on toinen kokijan henkilökohtaiseen aistikokemukseen keskittyvä koreografinen työsi tanssin ja esitystaiteen liitoskohdassa. Millaiseen dialogiin se käy edeltäjänsä Kukkakylpy kanssa?

Osaltaan ihan kompositionaalisesti teoksissa on samankaltaisia valintoja ja elementtejä, mutta Laulava maa on paljon isompi versio ja monelle kokijalle kerrallaan. Isona erona on myös teosta työstävä työryhmä, Kukkakylvyn rakensin yksin. Kukkakylpy keskittyi kukkien tarjoamaan materiaaliseen palettiin, kun taas Laulava maa spekuloi maan eri kerrosten materiaalisesta maailmasta. Molemmissa on paljon rakkautta, joka tulee esiin eri tavoin, mutta molemmat operoivat tämän aiemmin mainitun pehmeän kosketuksen kautta. Tuntuu että Laulava maa on samaa perhettä, mutta suurempi, möhkälemäisempi perheenjäsen. Niillä on omat luonteensa, väreilynsä ja tapansa olla kokijan kanssa.

GARNNN (2022). Kuva: Jo Hislop.

Koreografinen konsertti ja moniaistinen meri yhdistää tanssia, esitystaidetta ja ääntä. Millaisia löytöjä prosessi on taiteenlajien rajapinnoista tuonut?

Tuntuu, että rajapinnat huokuvat toisiinsa, kulkevat läpi ja vaihtavat paikkaa, toimivat hyvin huokoisesti yhdessä toistensa tukena. Eri taiteenalat lipuvat toisiinsa, ja on aika hankala kuvitella tätä teosta vain yhdeltä kentältä käsin. Kompleksinen ja upottava aistikokemus toimii niin kauttaaltaan, sekä sinne vieminen että sieltä pois hakeminen vaativat kaikkien näiden rajojen yhteistoimintaa. Prosessi on ollut todella kiinnostava. Ehkä olen vielä niin prosessin sisässä, että on vaikea artikuloida tässä vaiheessa eriteltäviä löytöjä. Voisin vastata tähän kysymykseen parin viikon päästä uudelleen.

Makuuasennossa koettavan, upottavan teoksen saa jokainen kokija ottaa vastaan kaikessa rauhassa. Sanapari ”kaikessa rauhassa” nousee itselleni lukuohjeeksikin teoksen kokemiselle. Rauha ja tila lienevät olennaisia henkilökohtaisella matkalla sisäiseen kokemusavaruuteen?

Niin, minusta kaikessa rauhassa kuvaa sitä, että kokijalla ei tarvitse olla kiire ymmärtää jotain tai hätääntyä siitä, että meneekö jotain ohi. Ajatukset siitä, pitäisikö kokijana tehdä jotain, jotta tämä esityskokemus olisi mahdollisimman toimiva, tai epäilykset siitä ettei tee jotain mitä pitäisi tehdä, voivat aiheuttaa turhaa epävarmuutta ja hätää. Esityksessä voi vain olla. Se tulee jokaisen kokijan luo, eri tavoin. Kun on rauhassa, asioita pulpahtaa esiin ja voi yllättyä siitä, mitä voikaan pulpahtaa. Se luo myös sitä sisäistä tilaa, mitä koreografina etsin. Kaikessa rauhassa voi myös joidenkin kokijoiden kohdalla tarkoittaa aktiivisempaa osallistumista, esimerkiksi raajojen liikuttelua tai tanssitusta omassa henkilökohtaisessa tilassaan, asennon vaihtamista ynnä muuta. Tämä voi olla tosi vapauttavaa, ilman huolta siitä, saako teoksessa liikkua tai kohdistaa huomiota omien impulssien mukaisesti – kaikessa rauhassa. Tee olosi mukavaksi.

ÖLJEKT (2021). Kuva: Jo Hislop.

Kokemuksen henkilökohtaisuuteen liittyy sekin, että Laulava maa on saavutettava myös näkörajoitteisille. Valinta on arvokas. Se lienee myös taiteellista prosessia avartava?

On kyllä avartava. Olemme suunnitelleet useaa eri päällekkäistä dramaturgiaa, joka tuplaa tietysti työmäärän, mutta työskentely on ollut hyvin havahduttavaa ja ajattelua avaavaa. Työskentelen yleensä paljon tanssin visuaalisuuden kanssa, mutta tanssi on paljon muutakin. Työskennellessäni jo valmiiksi kosketuksen kanssa, toiminnan lopputulosta ei itse asiassa tarvitse muuttaa niin paljon. Tämä kokemus on avannut enemmän tätä uutta suuntaa kauniilla tavalla ja syventänyt omaa suhdettani tanssiin. Toivon työskenteleväni lisää tanssin saavutettavuuden äärellä tulevina vuosina. Loppuvaiheessa prosessia olemme pyrkineet avamaan saavutettavuutta myös kuulorajoitteisille – teoksen saavutettavuus eri ihmisryhmille on siis teosprosessin myötä kasvanut, mikä on ollut positiivinen kehityssuunta.

Laulava maa (2023). Kuva: Karoliina Loimaala.

Koet, että voit tanssi- ja esitystaiteen kautta konkreettisesti kuvitella ja keinotekoisesti kokea muita todellisuuksia, asettaa itsesi toiseen perspektiiviin sekä asemaan. Onko Laulava maa jo avannut orastavia mahdollisuuksia, joihin aiot tarttua?

Minulle on auennut uudelleen se valtava eliömaailma, joka elää jalkojemme alla. Siitä on lähtenyt paljon jatkoideoita, joita en vielä kuitenkaan avaa, ne ovat vielä aika usvaisia. Samalla tunnen tällä hetkellä kutsumusta kohti meriä ja vesistöjä. Ehkä maan tematiikan jälkeen siirryn sinne päin, sielläkin on huimasti koettavaa ja perspektiivejä, joita voi äyskäröidä esiin…

Nimi: Karoliina Loimaala

Syntymävuosi: 1989

Koulutus: Teatterikorkeakoulu, tanssitaiteen maisteri koreografian koulutusohjelma, valmistunut 2020. Performing arts research and Training Studios, valmistunut 2016.

Tärkeimmät teokset: GARNNN (2022) ja ÖLJEKT (2021)

Merkittävimmät teatterikokemukset: Katsojana käymistäni esityksistä Xavier Le Royn kestollinen teos Temporary title on osunut omaan johonkin syvään kohtaan. Siinä esiintyjäkaarti esittää erilaisia elon muotoja, eläinkuntaa, vegetaalisia, mineraalisia, jne. Todella herkistävä kokemus. Myös Meg Stuartin Blessed, missä sataa lähes kaksi tuntia näyttämölle ja voi pikkuhiljaa seurata maailman luhistumista silmien edessä, on itselle unohtumaton teos. Omasta historiasta Helsingin kaupunginteatterilla pari vuotta musikaaleissa esiintyminen ja työskenteleminen parikymppisenä suoraan ensimmäisestä ammattikoulutuksesta oli paljon opettava kokemus. Siinä pääsi tekemään paljon, mikä oli todella merkittävää nuorelle tanssijanalulle.