Johanna Latvala Tähkäpää – Tornin diiva -esityksen ensi-iltajuhlissa 2016. Kuva: Maiju Tainio.
Johanna Latvala Tähkäpää – Tornin diiva -esityksen ensi-iltajuhlissa 2016. Kuva: Maiju Tainio.

Johanna Latvala

”Jokainen teos synnyttää oman, juuri sille tarkoituksenmukaisen taiteenlajin”

Yksin ihminen -esityksen scifi-nukketeatterinäyttämön on lavastanut Johanna Latvala. TEHDAS Teatterissa Latvala on työskennellyt myös ohjaajana ja esiintyjänä.

Kerrot, että magneettinen pohjoisnapasi sijaitsee jossakin nukketeatterin, kuvataiteen ja esitystaiteen välillä. Onko taiteelliselle työllesi olennaista, että pohjoisnavan sijainti säilyy tuolla ”jossakin”, eikä tarvitse liian täsmällisesti sanoittaa (ja vangita) täsmällistä sijaintia?

Ehdottomasti. Minua on aina kiehtonut ja innostanut taiteen tekemisessä ajatus, että teoksen sisältö, jokin määrittelemättömäksikin jäävä ydin, vetää puoleensa itselleen sopivan muodon ja ilmaisukeinot. Työskentelen mielelläni sellaisen ajatuksen varassa, että jokainen teos synnyttää mukanaan oman, juuri sille teokselle tarkoituksenmukaisen taiteenlajin, ainutlaatuisen yhdistelmän ilmaisukeinoja. Hyvin herkkä vuoropuhelu teoksen muodon ja ytimen välillä saa minut syttymään, heräämään ja ajaa minut usein toteuttamaan teoksia tavoilla ja tekniikoilla, joita en ole koskaan aiemmin kokeillut ja joita en ennestään osaa. Koen, että nykynukketeatterin parissa tällaisella työtavalla on paljon kaikupohjaa: nuken käsite ei ole valmiiksi määritelty ja aina sama, vaan saa eri teoksissa hyvin erilaisia ilmenemismuotoja ja merkityksiä. Taiteiden välille asettuminen on minulle luontevaa varmaan siksikin, että en ole aina tehnyt teatteria. Tulin taiteen maailmaan kuvataiteen kautta. Vuosien varrella olen ajautunut tekemään enimmäkseen teatteria, ei vähiten siksi, että taiteen tekeminen ryhmässä tarjoaa mahdollisuuden niin syvään ja intensiiviseen kohtaamiseen.

 Tähkäpää – Tornin diiva, 2016. Kuvassa Riina Tikkanen ja Mickaël Stoeckel. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Sytyt erityisesti mahdottomista tehtävistä. Yksin ihminen ammentaa kahden aitoa inhimillisyyttä jäljittävän klassikkojärkäleen törmäyspisteistä. Mitä kenties mahdotonta ja siksi kiehtovaa tämä törmäyspiste aikuisten scifi-nukketeatteriesityksessä lavastajalle tarjoaa?

Nämä mainitsemani mahdottomat tehtävät lienevät asioita, joiden tekemiseen ei ole olemassa valmiita ohjeita tai niin sanottuja oikeita tapoja. Ennen kokemattomien tehtävien ääressä minun on helpointa ohittaa sisäinen kriitikkoni, joka on äärimmäinen perfektionisti, ja heittäytyä tuntemattomaan, etsimään uuden teoksen punaisia lankoja. Asiat, joiden tekemiseen on olemassa oikea tapa, saavat minut helposti lukkoon. Aluksi koin tällaista painetta tämän teoksen ääressä. En tunne scifi-kaanonia kovin hyvin ja intertekstuaalinen viittaaminen tunnettuihin teoksiin tuntui pelottavaltakin, koska olin tietoinen, että useat katsojat olisivat aihepiiriin perehtyneempiä kuin minä ja odottaisivat runsasta scifi-maailmaa täynnä yksityiskohtia. Valmista teosta ja lavastuksen syntyprosessia pohtiessani huomaan, että olen rakentanut oman työni intertekstuaalisuuden tavalla, joka lienee minulle aika tyypillinen: ennen kaikkea materiaalin tunnun ja muutaman itseäni kiehtovan yksityiskohdan ympärille. Poimin Blade Runnerin estetiikasta esimerkiksi mainoscreenien vaakasuuntaiset viivat. Lavastuksesta tuli pelkistetympi kuin elokuvien scifi-maailmat. Se ei haittaa kokonaisuutta, koska upean ryhmän kanssa tehdyn teoksen eri osat viittaavat scifi-kaanonin teoksiin sekä tietysti Setzuanin hyvä ihminen -näytelmään eri tavoilla ja eri tarkkuudella.

Yksin ihminen, 2022. Kuvassa Timo Väntsi ja Tella Vahala. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Nukketeatterissa sinua kiehtoo se, että esitys voi luontevasti sisältää useita, keskenään ristiriitaisiakin juonia – joitakin tapahtumien tasolla, joitakin materiaalien ja niiden välisten voimasuhteiden tasolla. Millaisia mahdollisuuksia Yksin ihminen on tähän tarjonnut?

Koen, että Yksin ihmisen lavastus on rakentunut valtaosin materiaalien välisen kontrastin varaan. 80-luvun lopun animaattoreiden rakentama futuristinen maailma pitää sisällään kaksi hyvin erilaista materiaalia – läpeensä ruostuneita myymälähyllyjen taustalevyjä, joiden rytmikkäät reiät voisivat tuoda mieleen DDR-arkkitehtuurin, sekä kiiltäviä valkoisia pleksipintoja, jotka vaikuttavat hyvin klassiselta tulevaisuuskuvastolta.

Elohiiren (2011) lavastuksen ruosteisia levyjä päätyi näyttämölle myös 11 vuotta myöhemmin Yksin ihminen -esitykseen.

Esityksen vieraskynä Aku Visala kirjoittaa robottien moraalisesta kohtelusta. Miten lavastaja ja nukketeatteritaiteilija voi soveltaa käsitettä moraalinen kohtelu elottomiin elementteihin?

Kiinnostava kysymys. Painokkaimmat moraaliset kysymykset liittyvät materiaalien suhteen itselläni usein niiden alkuperään sekä kierrätykseen esityksen jälkeen. Teatterirakenteet ovat usein lyhytaikaisia ja uusien materiaalien ostaminen hyvin lyhyttä esityskautta varten tuo piston sydämeeni. Tätä teosta tehdessä katselin pihaani toivoen, että löytäisin mahdollisuuden kierrättää jotakin sinne kertynytta ja yhtäkkiä aloin nähdä pihan perälle unohdetuissa ruosteisissa levyissä tähän esitykseen sopivaa potentiaalia. On hauskaa, että futuristinen maailma rakentuu näin konkreettisesti menneisyyden päälle, kymmenen vuotta sitten käytetyistä lavastemateriaaleista, joita säät ovat kohdelleet rajuin ottein. Toinen näkökulma esineiden ja materiaalien moraaliseen kohteluun nouseen opettajani Rene Bakerin nuketusopeista. Hän opetti nukettamaan sillä tavoin, että nukettaja ei pakota nukkea liikkumaan nukettajan tahdon mukaisesti, vaan pyrkii kuuntelemaan, miten ”nukke haluaisi likkua”, millainen liike on sille luontaista, millaista potentiaalia se sisältää. Pyrin suhtautumaan myös lavastuksissa käyttämiini materiaaleihin ja esineisiin tällä tavalla, olemalla auki sille, millaista liikettä ne tarjoavat.

Olet kertonut, että aiot ohjata tulevaisuudessa enemmän. Mitä eri työroolien välinen dialogi sinulle taiteilijana ennen kaikkea tarjoaa/mahdollistaa?

Olen monta kertaa miettinyt, kuinka harvinaista mahtaa olla se, että läheisten kollegoideni joukossa on tapana vaihtaa usein rooliasetelmia projektien välillä. Aiemman teoksen ohjaaja voi olla seuraavassa lavalla tai lavastajana, lavastaja esiintymässä. Tällainen työtapa on antanut paljon näkökulmaa reflektoida sitä, miten itse on eri rooleissa toiminut muita työryhmäläisiä kohtaan.

Yksin ihminen, 2022. Kuvassa Alma Rajala. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Tehtaalla olet työskennellyt lukuisissa produktioissa eri tehtävissä, lavastajana toki eniten. Olet ollut taivuttamassa Tehdasta tilallisesti moneksi. Onko sinulla haaveita, miten haluaisit Tehtaan näyttämöllisiä mahdollisuuksia vielä laajentaa?

Huoneiden kirjan jälkimainingeissa kiehtoisi tietysti tehdä Manillaan immersiivinen esitys, joka kutsuisi kulkemaan läpi Tehdas teatterin ja koko Manillan sokkeloisten uumenien.

Kohtaamisen ympärille rakennetut esityskonseptit ovat olennainen osa taiteellista työtäsi myös. Onko tämä kohtaamisten kannalta hankala aika ruokkinut noiden konseptien suunnittelua?

Olen viime aikoina tehnyt pääasiassa näyttämöteoksia ja immersiivisiä teoksia, jotka on laitettu alulle jo ennen pandemiaa. Näitä teoksia toteuttaessa kohtaamisia on ollut pakko tarkastella hyvin uudesta kulmasta, miettien tarkkaan, millaiset kohtaamiset olisivat turvallisia ja myös tuntuisivat kaikista osapuolista siltä. Voisi sanoa, että taiteellinen, uusia konsepteja luova energia on suuntautunut sen miettimiseen, miten näitä jo melko pitkälle suunniteltuja esityskonsepteja olisi mahdollista soveltaa pandemian muuttuviin vaiheisiin. Uskon, että monet tämän poikkeusajan ruokkimat oivallukset tulevat tietoisuuteen vasta vähän ajan päästä, kun kohtaamista pääsee tutkimaan taas uudesta kulmasta.

Arabialainen yö, 2017. Kuvassa Joona Lindberg, Sirpa Järvenpää, Jaakko Lilja ja Antti-Juhani Manninen. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Nimi: Johanna Latvala

Syntymävuosi: 1981

Koulutus: Taiteen kandidaatti (kuvataidekasvatus), Teatteri-ilmaisun ohjaaja AMK (nukketeatteri)

Tärkeimmät teokset: Lavastustyöt: Tuoreimpana tietysti Yksin ihminen (TEHDAS Teatteri 2022), Huoneiden kirja (TEHDAS Teatteri, 2021), Väistämätön (Grus Grus Teatteri, 2020), Rabbinens katt (Grus Grus Teatteri & Re:Orient, 2018), Arabialainen yö (TEHDAS Teatteri, 2017), Tähkäpää – Tornin diiva (TEHDAS Teatteri, 2016), Romeo ja Julia (TEHDAS Teatteri ja Aura of Puppets, 2015), Elohiiri (TEHDAS Teatteri 2011), Prometheus (Sixfingers Teatteri, 2006). Ohjaustyöt: Rauhanneuvottelija (TEHDAS Teatteri, 2018), 4.48 Psykoosi (TEHDAS Teatteri, 2015)

Merkittävimmät teatterikokemukset: Huoneiden kirja, ensimmäiset näkemäni nukketeatteriesitykset Sixfingers Teatterin Golemanual (2005) ja Eric Bassin Sandglass theaterin One Way Street (2003), DuvTeaterin I det stora landskapet (2019), työskentely lavastusassistenttina Andriy Zholdakin ohjaamassa Anna Kareninassa (Turun kaupunginteatteri, 2010)

Valtteri Lipasti

”Kuin J. Springsteen löisi kättä Bruce Karjalaisen kanssa!” Tehtaan väkeä -taiteilijahaastatteluiden sarjassa muusikko Valtteri Lipasti,…

Hanna-Reetta Schreck

”Omakuva muuntuu kaiken aikaa ja sillä on oikeus muuttua” Omakuva-esityksen taiteilijaryhmä työskentelee Tehtaalla ensimmäistä kertaa.…

Lee Lahikainen

”Hahmoja voi repiä ja tulostaa joka esitykseen uusia” Päitä pudotteleva kostokuvaelma Jeanne de Clisson rantautuu Tehtaan aulaan.…

Johanna Latvala

”Jokainen teos synnyttää oman, juuri sille tarkoituksenmukaisen taiteenlajin” Yksin ihminen -esityksen scifi-nukketeatterinäyttämön on lavastanut Johanna…

Emma Castrén

”Inhimillinen käyttäytyminen ei-inhimillisessä ympäristössä on väistämättä huvittavaa” The Gynecologist vie miimiselle tutkimusmatkalle kehon sisäiseen maailmaan. Konseptin…

Sirpa Järvenpää

”Herkkyydessä ja kauneudessa vilahtava räkä toimii tarttumapintana” Sirpa Järvenpää nähdään ja kuullaan Jeanne d’Arcina, pitämässä…

Alma Rajala

”Meillä on käsissämme jotakin aivan ainutlaatuista!” Tehtaan väkeä esittelevässä taiteilijahaastatteluiden sarjassa ensimmäisenä vuorossa on Huoneiden kirja -suurteoksen…
Close Menu