”Tietyt lamput on cästätty tiettyihin hetkiin niiden ’luonteiden’ ja yksilöllisten taitojen mukaan”
Toisissa kaltaisissa näyttämölle nousevat koneet. Niiden kanssa näyttämön jakaa kaksi turkulaisen teatteritaiteen uudistajaa, toisena heistä Jarkko Forsman, valosuunnittelija ja Tehtaan tila- ja tekniikkavastaava.
Muistelen kuulleeni Toisten kaltaisten suuntaisia esityksellisiä mietteitä teiltä jo monia vuosia sitten. Minne ajoittaisit esitykseen johtaneen ajattelun alkupisteen?
Ehkä tämänkaltaista esitystä on alitajuisesti pohtinut jo pitkään. Antin kanssa ollaan monissa yhteyksissä pohdittu valon ja äänen roolia palvelijoina esityksille. Ja miten teatteri on niin hierarkinen rakennelma, kaikilla osa-alueilla on tarkat tehtävät, ohjaaja ja näyttelijä(t) ovat kuninkaita. Mitä jos tätä hierarkiaa rikotaan, palataan jotenkin ihmisyyden ja teatterin lähteelle? Itsessään esiintyjä tai tekijä ei ole kiinnostava vaan se, mitä ihmisyyden prosesseja näyttämöllä tapahtuvat asiat/teot/kuvat saavat aikaiseksi, mitä kysymyksiä ne herättävät ja miten niitä itse kokijana katsoo ja pohtii. Eli ehkä tämä on ollut pitkä matka omista katsoja- ja tekijäkokemuksista tähän esitykseen. Että on uskaltanut tehdä tälläistä.
Jussi Virkkumaa.
Onko prosessi tuonut kenties isostikin yllättäneitä löytöjä siitä, mitä elollisen ja elottoman yhteys voikaan olla?
Ehkä se on palauttanut itseä jonnekin nukketeatterin juurille. Ekoihin hetkiin, kun on nähnyt nukketeatteria, vaikuttunut ja koskettunut esineistä tai nukeista, esityksissä kuten Sixfingers Theatren Golemanual ja Kuuman Ankanpoikasen Yhteenveto planeettojen välisistä etäisyyksistä. Että mun ei tarvi yrittää samastua ihmiseen näyttämöllä, kun se on välillä niin falski, vaan voin seurata elottoman esineen matkaa, jälkiä ja haamuja, jotka jättää mulle enemmän tilaa kokea omalla tavalla. Että oma mielikuvitus aktivoituu, on tarpeeksi tyhjää, että voi prosessoida omaa ihmis- tai maailmankuvaa suhteessa kokemaansa. Kuinka eloton antaa etäisyyttä meistä ihmisistä ja sitä kautta taas mahdollistaa tulkintoja ihmisyydestä uudelleen ja/tai lähempää.
Millaisia löytöjä teos on tarjonnut siitä, miten valo ja ääni voivat elementteinä kohdata, limittyä, törmäytyä? Itse riemuitsin siitä, ettei lamppujen tarvitse olla vaiti.
Kiinnostavaa on nauttia eri laitteiden yksilöllisistä puolista. Harmiksemme monia löytöjä jäi vielä työpöydälle, kun eivät mahtuneet mukaan. Paljon käyttämätöntä liike-, ääni- ja valomatskua, kohtauksia joissa oltaisiin päästy eri lamppujen ja äänilaitteiden yksilöllisyyteen syvemmälle. Ja juu, tuo liikkuvien lamppujen soittimina käyttö on sellainen haave, joka täytyy joskus toteuttaa. Siis että voisi säveltää biisin käyttäen vain eri lamppujen ääniä. Ehkä tulevaisuudessa.
Millaiseksi luonnehtisit esityskohtaista jännitettä, kun kanssaesiintyjinä on koneita, joiden logiikka (jos sana sallitaan) on meille välillä kovin yllätyksekäs? Entä mitä omalta näyttämöllä ololta vaatii, että voi mahdollistaa elottomien esiintyjyyden?
Teatterissa kun ollaan, niin ei siitä ihmisestä päästä eroon. Teatterissahan olemme aina katsomassa jotain osaa ihmisyydestä. Ajatuksia, tunteita, ideoita, eri puolia ihmisyyden olemisesta. Joten jännite rakentuu ihmisen kautta. Että ehkä se oman olemisen pointti näyttämöllä on läsnäolo, herkkyys ja kuuntelu. Antamalla tilaa koneille mahdollistaa katsojan omien assosiaatioiden, tunteiden ja ajatusten ketjujen syntymisen.
Ovatko jotkin elottomat elementit osoittautuneet yllättävänkin taipuisiksi esiintyjiksi? Entä onko jokin ollut näyttämötoverina kovinkin haastava?
Kaikilla eri merkkisillä lampuilla on aika omat liikekielet ja äänet. Ne ovat hämmentävän yksilöllisiä esiintyjinä. Ja varsinkin kun meidän esiintyjälamput on sitä vanhempaa kaartia, niin osalla on jo kaikkea pientä iän tuomaa kremppaa. Ja välillä ne villiintyvät tekemään ihan omiaan. Että kyllä tietyt lamput on cästätty tiettyihin hetkiin niiden ”luonteiden” ja yksilöllisten taitojen mukaan. Suurimmat yllätykset varmaan liittyvät ohjauspuoleen: kun pyrimme saamaan ”luonnollista” liikettä tai esiintyjyyttä, se tapahtuu monesti yliajamalla laitteita, eli että ollaan kierron tai moottoreiden nopeuden ylirajoilla. Silloin tapahtuu asioita, jotka eivät ole enää meidän ihmisten käsissä vaan laitteet alkavat toimia luonteikkaasti. Esimerkiksi kun liikkuvalle lampulle antaa käskyjä nopeammin kuin se pystyy toteuttamaan johtuen sen fyysisistä rajoista, moottoreiden nopeudesta ynnä muusta, alkaa sen liikkeessä olla nykimistä, orgaanisuutta, vähemmän suoraviivaista konetta, enemmän haparointia, enemmän varaa tulkita – ja sitä kautta enemmän ihmisyyttä, sanoisin.
Sinä jos joku tunnet Tehtaan näyttämön. Onko Toiset kaltaiset avannut jotain uutta siitä, miten näyttämöä voisi tulevissa taiteellisissa töissä hyödyntää?
Lyhyesti sanoisin, että vielä on paljon ideoita tilan suhteen.
Millaisena näyttämötaiteen itsetuntemuksen syventymänä koet Toiset kaltaiset nyt, kun teos on ensi-iltansa saanut? Ovatko sen esiin nostamat, eivät-enää-tuntemattomat mahdollisuudet tarjonneet joitain orastavia ja/tai konkreettisia löytöjä siihen, miten lähestyt tulevia taiteellisia töitä?
Ehkä tää on mulle paluu sinne juurille, että taiteenlajina teatteri ei ole mulle pelkästään näyttelijäntyötä tai tekstiä tai näyttämökuvia vaan mahdollisuutta päästä kokijana ja tekijänä lähemmäs ihmisyyttä. Sen ymmärtämistä, sen eri puolien kokemista ja näkemistä. Teatterin tekeminen hierarkisena työnä ei ole mulle kauhean kiinnostavaa. Taiteenlajina sen tärkein tehtävä täytyy olla pyrkimys ymmärtää ihmisyyttä ja sen suhteita ympäröivään todellisuuteen. Ja vallan antaminen katsojalle, että katsojan omat prosessit lopulta luovat taidekokemuksen. En mä tekijänä voi sanoa, mitä jonkun pitää nähdä tai kokea. Voin antaa kehyksen, mutta katsojalla täytyy olla valta nähdä se teos sellaisena kuin se siinä hetkessä hänelle näyttäytyy.
Onko Toiset kaltaiset lisännyt nälkää jatkotutkimukseen näiden kysymysten parissa? Vai onko ne (tältä erää) tyhjentävästi käsitelty?
Kyllä tässä prosessissa koetut ja opitut asiat varmasti vuotavat tuleviin. Ja tavalla tai toisella teos jatkaa elämäänsä tavassani tehdä taidetta. Se, tuleeko koskaan Toiset kaltaiset paluu osa 2, jää nähtäväksi.
Nimi: Jarkko Forsman
Syntymävuosi: 1980
Koulutus: Medianomi
Tärkeimmät teokset: Elohiiri (Sixfingers Theatre & Tehdas Teatteri 2011), Woyzeck (Teatteri Vertigo 2011), 4.48 Psykoosi (Tehdas Teatteri 2015), Tähkäpää (Tehdas Teatteri 2016), Rauhanneuvottelija (Tehdas Teatteri 2018), Buddhamindfuck (Tehdas Teatteri 2018), Huoneiden kirja (Tehdas Teatteri, Aurinkobaletti & Aura of Puppets 2021), Yksin Ihminen (Tehdas Teatteri 2022), Hamilton-manaatin vaikea elämä (Tehdas Teatteri & Aura of Puppets 2021/2023).
Merkittävimmät teatterikokemukset: Golemanual (Sixfingers Theatre 2005), Yhteenveto planeettojen välisistä etäisyyksistä (Kuuma Ankanpoikanen 2010), Anna Karenina (Turun Kaupunginteatteri 2010), Mr. Vertigo (Kansallisteatteri 2010), 12 Karamazovia (2011).