”Aiheessa täytyy olla vaaran tuntua, siihen tarttumisen täytyy lähtökohtaisesti pelottaa minua”
Heini Vahteralla on harvinainen onni ohjata Tehtaalle kaksi peräkkäistä teosta. Tämän vuoden ohjelmiston päättää autofiktiivinen Humalan kämmenellä.
Taiteen ja aktivismin yhdistäminen, artivismi, on keskeinen taiteellinen palosi. Mitä artivismilla tavoittelet? Millaisena artivistisena askeleena näet Humalan kämmenellä -teoksen?
Erittäin hyvä kysymys! Haluan tarttua työssäni aiheisiin, joilla on itselleni merkitystä ja teemoihin jotka ”kuumottavat” minua. Aiheessa täytyy olla vaaran tuntua, siihen tarttumisen täytyy lähtökohtaisesti pelottaa minua. Näin tunnen tekeväni sellaista taidetta, jota kannattaa tehdä ja johon kannattaa uhrata paljon aikaa. Pyrkimykseni on käsitellä epäreilua yhteiskuntaa teatteritaiteen keinoin niin, että teoksen jälkeen ainakin minulle itselleni piirtyisi ilmiöstä ja ongelmasta selkeämpi ja laajempi kuva. Ihmiset ovat monimutkaisia olentoja, joiden toimintaa on välillä vaikeaa ymmärtää.
Humalan kämmenellä pyrkii tuomaan äänen teini-ikäisille lapsille, jotka joutuvat helposti hyväksikäytön ja väkivallan uhriksi. 90-luvulla ei osattu tunnistaa esimerkiksi seksuaalista väkivaltaa, jonka uhriksi joutui liian moni. Haluan Humalan kämmenellä -teoksella kertoa, millaisesta maailmasta me ponnistimme ja millaiseen maailmaan me olemme vaarassa luisua takaisin, jos yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevilta leikataan edelleen tukitoimia.
Koska aihe on niin henkilökohtainen, toin lavalle ilmiötä esille taiteilijana intuitiivisesti, enkä niinkään aktivismin lippua heiluttaen. Artivismi on termi, jonka avulla olen voinut hahmottaa tapaani tehdä töitä. En lähtökohtaisesti aloita työskentelyä tietoisesti jokin yhteiskunnallinen ongelma edellä. Ongelmat kumpuavat enemmänkin esiin alitajunnastani.
Et ole ensimmäistä kertaa autofiktiivisen materiaalin äärellä. Mikä sinulle on keskeistä, kun näyttämöteoksen lähtökohdat ovat autofiktiiviset? Tarjosiko Humalan kämmenellä uusia löytöjä ja keinoja noiden lähtökohtien käsittelyyn näyttämötaiteessa?
Syy autofiktiivisen materiaalin käyttämiseen on polttava tarpeeni käsitellä aiheita, joista minulla on ruohonjuuritasolla kokemusta. Haasteena henkilökohtaisen materiaalin kanssa työskentelyssä on se, että pitäisi osata arvioida oman elämän dramaturgista arvoa etäältä. Tässä en välttämättä aina onnistu ja häpeä omien traumojen julkisessa levittelyssä on aina läsnä.
Autofiktiivisessa teoksessa on kuitenkin riemullisen puhdistavaa venyttää omat kipeätkin kokemukset fantasian puolelle ja pitää hauskaa. Nukketeatteri on paras muoto hauskan pitämisessä, sillä siellä melkein kaikki on yhtäkkiä mahdollista. Jos nukettajia olisi varaa palkata näyttämölle lisää, olisi moni kohtaus entistä villimpi! Humalan kämmenellä tarjosi niin nostalgisen leikkikentän 90-leluilla, että olin harjoituksissa jo huolissani vaarasta taantua takaisin lapseksi. Toisaalta koen olevani tässä ammatissa ikuisesti lapsi, joka leikkii ja koettaa hahmottaa elämää.
Keskeisintä on uskaltaa mennä autofiktiivisen materiaalin äärellä sisäistä häpeää päin ja tarkkailla oman itsesi toimintaa tarinassa suurennuslasin kanssa. Jos kirjoittaa itsensä tarinan päähenkilöksi, täytyy huolehtia siitä, että uskallat paljastaa henkilökohtaiset virheesi ja ristiriidat. Kukaan ei ole kiinnostunut jostain Jeesus-hahmosta, joka tekee kaiken aina moraalisesti oikein.
Jeesuskin tosin kaatoi pöytiä ja raivosi jengille. Pöytien kaatelu ja raivoaminen on itse asiassa ollut jo pitkään salainen haaveeni.
”On ihme, että lapset selvisivät lamasta hengissä.” Selvinneistä löytyy muutamakin, joka nyt aikuisena näyttämötaiteen ammattilaisena on käsitellyt lama-aikaa teoksissaan. Mitä tuon ajan ja sukupolvikokemuksen käsitteleminen tarjoaa, mahdollistaa tässä ajassa?
Ns. normaaliksi koettu lapsuus voi olla todellisuudessa aika rankka kattaus. Omaa menneisyyttä tutkiva teos voi paljastaa yhdessä koettuja kollektiivisia ilmiöitä, jotka ovat yhteiskunnallisia, poliittisia ja rakenteellisia ongelmia. On hyvä pyrkiä ymmärtämään sosiologisia ilmiöitä yhteiskunnassamme niin, ettei samaa virhettä tarvitsisi aina tehdä uusiksi.
Valitettavasti ihmisen muisti on lyhyt, politiikkaa tehdään lyhytnäköisesti, historia toistaa itseään ja laadi laa. Taiteella on kuitenkin omalaatuinen mahdollisuus katsoa taakse ja kysyä: mitä me silloin opittiin ja mitä me ei vieläkään olla opittu?
Teatteri voi toimia ikään kuin ikkunana pienenkin ihmisen todellisuuteen ja näyttää miltä huono-osaisuus ja eriarvoisuus näyttää esimerkiksi lapsen näkökulmasta. Oma toiveeni on, että hyvin kerrottu tarina edesauttaa yleisössä empatiaa ja muistuttaa tasa-arvon tärkeydestä.
Uskonnolla ja alkoholilla on molemmilla humalluttava vaikutuksensa. Voisi kuvitella näiden kahden törmäyttämisen tarjonneen herkullisia näyttämötaiteellisia mahdollisuuksia?
Tässä törmäytyksessä olisi ollut lisääkin tutkittavaa ja koen, että ”piippuun” jäi vielä tavaraa käsiteltäväksi. Jotain kiinnostavaa tapahtui kohtauksessa, jossa Jumala puhuu humalaiselle Heinille baarissa ja vessanpytyn kautta. Jumala puhuu humalaiselle Heinille myöhemminkin, mutten paljasta miten ja missä muodossa. Se on tämän teoksen lempikohtaukseni.
Nukketeatterista on tullut yhä keskeisempi osa näyttämötaidettasi. Mitkä olivat tämän teoksen nukketeatteri-ilmaisun keskeiset lähtökohdat ja mitä nukkien käyttö teokselle mahdollisti?
Nukketeatterissa on parasta mahdollisuus tunteiden kuvaamiselle niin, että toimintaa venytetään surrealismin puolelle. Nukke tuo myös tarvittavaa ”ilmaa” ilmiöiden ympärille ja yleisön mielikuvitus aktivoituu tulkitsemaan näkemäänsä jatkuvasti. Syntyy ihana yhteinen leikki, jossa tehdään sopimus siitä, että nuket esittävät meidän todellisuudestamme kohtauksia.
Tässä teoksessa tehtiin valinta käyttää oikeita 90-luvun leluja. Lelut aktivoivat heti nostalgiset muistot lapsuudesta. Lelut toivat myös oman kömpelyytensä mukaan nukkien liikekieleen. Joidenkin nukkien kömpelyys otettiin osaksi hahmon rakentamista ja toisien niveliä muovattiin luonnollisemmin liikuteltavaksi. Lelujen tarjoamat liikekielet määrittelivät lopulta nuketustyylin ikään kuin lapsenomaiseksi leikiksi, jossa nukettajat ikään kuin leikkivät ihmisten elämää nukettamalla ronskisti ja railakkaasti.
Myös valtasuhteet tulevat nukketeatterissa aina esille, kun nukettajan roolista tulee aina oma väitteensä kuhunkin hetkeen. Välillä maailma tuntuu venyvän nukketeatterissa kuin animaatioksi. Se on nukketeatterissa parasta!
Tammikuun lopussa Tehtaan salissa ensi-iltansa saa seuraava ohjaustyösi, Teatteri Kantanäyn Täällä sateenkaaren alla – Suomen homot värikuvina. Lienee riemukasta ottaa Tehtaan näyttämöstä kaikki irti kahdella perättäisellä teoksella?
Ei ole riemulla rajaa! Tehtaan näyttämön ominaisuudet ovat inspiroivat ja intiimin tilan tunnelma kohdallaan. On erityisen harvinaista freelancer-ohjaajalle ohjata kaksi peräkkäistä teosta samalle lavalle! En oleta, että vastaavaa skenaariota tapahtuu urallani enää koskaan uudestaan.
Millaista artivistista dialogia teoksesi käyvät keskenään? Onko Humalan kämmenellä tarjonnut sytykkeitä ja oivalluksia tuleville näyttämötaiteellisille töillesi?
Humalan kämmenellä käsittelee laman lapsuutta alkoholin ja armahduksen välisessä aallokossa. Sen artivistinen viesti on se, että yhteiskunnalla on vastuu pitää parempaa huolta lapsista ja huono-osaisista. Teos on niin nuori, että olen lopputuloksesta edelleenkin ikään kuin puulla päähän lyöty. Esityksen lopputulos usein yllättää itsenikin: Oho! Siitä tulikin tuollainen! Uusia kipinöitä lähti kyllä kytemään vahvemmin surrealismin puolelle. Ponnistan vimmaisesti irti realismista edelleen ja kohti alitajunnan ihanaa unimaailmaa.
Täällä sateenkaaren alla taas käsittelee seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja suomalaisia homoja maamme historiassa. Sen viesti on kertoa, että vaiettuja kväärejä ihmisiä on ollut historiassamme aina. Molemmissa esityksissä paistaa läpi varmastikin oma arvomaailmani, missä rummutan tasa-arvon ja ihmisoikeuksien kuulumisesta ihan kaikille.
Nukketeatteria tulee myös Täällä sateenkaaren alla -esitykseen. Nukketeatteri edustaa siinä suomalaisuuden mytologista tasoa tai esimerkiksi kuolleita menneisyyden hahmoja. Kabareemuotoisessa esityksessä on luonnollisesti täysin erilainen dramaturgia ja pääosassa upeasti tanssivat ja laulavat näyttelijät. Teatteri Kantanäky työskentelee vahvan ensemblen voimin ja devising-muotoisesti. Oma roolini ohjaajana on tukea koko työryhmän taiteellista työskentelyä kohti ensi-iltaa.
Tutkimme esityksessä suomalaisia homoja Suomen historian näkökulmasta ja matkustamme ympäri Suomea niin maantieteellisesti kuin eri aikatasoillakin.
Vaikka ajattelen ohjaajan työtäni tässä enemmänkin kätilönä kuin synnyttäjänä, tulee oma kädenjälkeni paistamaan varmasti tässäkin teoksessa läpi. Luvassa on jälleen mustaa huumoria, koskettavia kohtaloita sekä pissat housuihin naurattavia hahmoja. Vauhti on kova, kun nauramme ennakkoluuloille. Välillä pysähdytään ja herkistytään, kun ei jaksa enää nauraa – ja sitten taas mennään!
Nimi: Heini Vahtera
Syntymävuosi: 1985
Koulutus: Master of Culture and Arts, teatteri-ilmaisun ohjaaja (YAMK)Tärkeimmät teokset: Humalan kämmenellä (Tehdas Teatteri & Nukkevaltio 2025), Homoilua suviyössä (Teatteri Kantanäky 2024), Angelika ja kuumat paikat (Tehdas Teatteri 2023), Dreaming of Tarja (Nopean Toiminnan Naiset 2022)