Kuva: Maija Toivanen
Kuva: Maija Toivanen

Hanna-Reetta Schreck

”Omakuva muuntuu kaiken aikaa ja sillä on oikeus muuttua”

Omakuva-esityksen taiteilijaryhmä työskentelee Tehtaalla ensimmäistä kertaa. Tarkkailevana tutkijana taiteellis-tieteellisen esityksen tapahtumiin osallistuu taidehistorioitsija Hanna-Reetta Schreck.

Sinua inspiroi taiteiden- ja tieteidenvälisyys, erityisesti historian, kuvataiteen, tanssin ja teatterin. Mistä tämä juontaa ja mikä sinua erityisesti tässä välisyydessä kiehtoo?

Olen harrastanut lapsesta saakka intensiivisesti tanssia, jonkin verran myös musiikkia. Pystyäkseni valmistumaan yliopistolta ja löytämään mielekkään lopputyön aiheen, tajusin, että minun pitää löytää tapa yhdistää tanssiminen ja kuvataiteen tutkimus. Viisaat ohjaajani Riitta Konttinen ja Riikka Stewen ehdottivat minulle Ellen Thesleffin taiteen tutkimista. Sillä tiellä nyt olen. Tutkimuksen tekemisessä minua motivoi oma tarpeeni liikkua ja sitä kautta luoda suhdetta menneeseen ja ymmärtää sen kuvastoja ruumiillisuuden ja liikkeen kautta. Tähän Thesleffin taide, jota pääasiassa tutkin gradussani tanssin ja liikkeen näkökulmista, antoi valtavan hyvät mahdollisuudet.

”Kenties menneisyys onkin suurelta osin löytämättä”, kuuluu siteeraamasi Nietzsche-lainaus. Omakuva-esitys tutkii, kuinka historia ei ole vain takanamme vaan elää meissä. Millaisia taiteis-tieteellisiä löytöretkiä historia tarjoaa?

Historia on aktiivista muistamista ja kurottamista menneeseen. Me emme voi tietenkään täysin tietää, mitä mennyt on, mutta samaan aikaan tiedämme siellä eläneen ihmisiä, joiden elämää ja kokemuksia kannamme mukanamme. Muistamme. Maurice Merleau-Ponty puhuu kauniisti siitä, kuinka mennyt ei ole vain takanamme, vaan elää meissä. Elämämme nyt on samanaikaisesti ankkuroitunut menneeseen ja avoin tulevaisuuden mahdollisuuksille. Railo tässä välissä on yhtä kuin elämämme.

Meille luontaiset tavat muistaa ja empatia ohjaavat meitä ymmärtämään menneitä oman elämämme kautta. Koemme yhteyttä ja eroja oman ja toisten elämän välillä omien kokemustemme ja oman aikamme kautta. Tähän nykyinen historian kirjoitus, jossa jahdataan eläviä lihallisia ihmisiä eikä jalustalle nostettuja mahtihenkilöitä tai ideaaleja, antaa hienot mahdollisuudet. Historian kirjoittaminen on tarinaa, kertomusta ja kirjoittamista. Alva Noë pohtii kirjassaan Omituisia työkaluja. Taide ja ihmisluonto kiehtovasti, miten taiteen rooli on meille sisäsyntyistä, tapamme tutkia maailmaa ja kiinnittyä elämään yhä uusin ja uusin tavoin. Tämän yhdistän myös historian kirjoittamiseen. Ehkä voisin sanoa, että minulle historian kirjoittaminen on eräänlaista taiteentekemistä, joka Omakuva-esityksessä ruumiillistuu nyt minulle uudella tavalla yhdessä mahtavien taiteilijakollegoideni kanssa.

Jutun pääkuva: Maija Toivanen, muut kuvat: Jaana Kurttila

Hahmotan tieteellis-taiteellista työtä myös mahdollisuutena tehdä eettisesti kestävää tiedettä – pohtia syvällisesti ja monin eri keinoin omia tarkoitusperiämme, kun tulkitsemme toisten elämää. Tässä työryhmässä minua on koskettanut, millä tutkimisen, eläytymisen ja ymmärtämisen tarpeen intensiteetillä Johanna ja Anu ovat lähteneet Thesleffiä ja hänen elämäänsä ja jälkeensä jättämiä materiaaleja kuten teoksia ja kirjeenvaihtoa lähestymään. Meille kaikille on selvää, että kukaan meistä ei voisi olla Ellen, mutta me kaikki voimme ymmärtää ja omaksua hänen elämästään ja työstään monia aspekteja. Me voimme löytää analogioita, jotka yhdistävät meitä. Ja erottavat. Sillä erot ovat myös tärkeitä, sen haurauden sisäistäminen, että emme voi koskaan täysin tietää, mitä toinen ihminen on kokenut tai ymmärtänyt. Emme nyt, emmekä suhteessa menneeseen. Ja samaan aikaan, juuri tämän eron kautta, voimme kokea myös vahvaa yhteyttä ja samuutta, sitä että emme ole yksin. Muistin avulla ja kautta me rakennamme koko ajan tätä yhteistä maailmaamme.

Ellen Thesleffin Omakuva (1895) valmistui hitaasti ja empien. Olette työstäneet esitystä hitaasti, pitkän ajan kuluessa. Mitä tällainen työskentelyn rytmi voi teokselle ja tekijöille antaa? Entä miten se saattaa heidät haastaa?

Ilman muuta aika on hyvin tärkeää. Tässä tapauksessa hitaus on antanut meille kaikille rauhaa etsiä ja löytää, mitä tieteen- ja taiteenvälisyys syvällisesti voisi tarkoittaa. Miten juuri meidän työssämme nämä eri tulokulmat samaan aiheeseen löytävät yhteyden? Ei ainoastaan ihmiset vaan myös edustamamme eri alat ja sieltä omaksumamme tekniikat ja tekemisen tavat. Omakuvassa kyse ei ole vain siitä, että tuomme samalle lavalle eri alan ihmisiä. Kyse on yhdessä etsimisestä, tutkimisesta, tulkitsemisesta ja kohtaamisesta. Tämä kaikki vaatii aikaa. Toki väliin tullut koronatauko on aiheuttanut myös meille haasteita. Mutta silti meillä on ollut mahdollisuus löytää yhteistä aikaa ja työskennellä yhdessä eri paikoissa. Paussien jälkeen olemme voineet harjoitella intensiivisesti eri puolilla Suomea. Paikanvaihdos onkin ollut tärkeää. Olemme halunneet aistia Thesleffille tärkeitä paikkoja, etenkin luontoa, ja nähdä siinä tapahtuneita suuria muutoksia. Toivottavasti tämänkaltaiselle työlle löytyisi mahdollisuuksia myös jatkossa.

Ette työskentele ohjaajavetoisesti vaan työryhmän vuoropuhelun kautta. Millaista on taiteellis-tieteellisen teoksen rakentaminen tällaisella metodilla?

Tämä liittyy myös edelliseen kysymykseen. Koska työryhmämme koostaa kaiken itse, se mitä näyttämöllä lopulta tapahtuu, oli se nimeltään dramaturgia, järjestys, sisältö tai mosaiikki (joksi itse kokonaisuuttamme kutsumme), vaatii aikaa. Hitaus on antanut rauhaa löytää. Kaikki ovat voineet vaikuttaa ja tuoda esiin näkemyksiään. Sekä kohtaukset, niiden sisällöt että järjestys ovat eläneet ja elävät koko ajan. Kyseessä on mitä suurimmassa määrin prosessi, tutkimusmatka. Sitä tarkoittaa myös elävä taideteos. Omakuva muuntuu kaiken aikaa ja sillä on oikeus muuttua – myös tämän esitysperiodin aikana, jos se tuntuu tarpeelliselta ja teos alkaa sitä meiltä vaatia.

Olet kirjoittanut Thesleffistä elämäkerran ja kirjoittamassa väitöskirjaa. Onko tämä kohtaaminen esittävän taiteen kanssa avannut kaltaisellesi Thesleff-tietäjälle uusia, yllättäviäkin näkökulmia taiteilijaan?

Ehdottomasti ja kaiken aikaa. Jo aivan alussa, kun pidimme ensimmäisen avoimen harjoituksen HAM Helsingin Taidemuseoon kuratoimassani Thesleff-näyttelyssä, koin valtavan elämyksen. Oli suorastaan vavahduttavaa, kun kuulin Thesleffin kirjeitä ensimmäistä kertaa elämässäni ääneen jonkun toisen lukemana. Olin siihen mennessä tutkinut kirjeitä jo yli kymmenen vuoden ajan, litteroinut kaikki Thesleffin kirjoittamat 978 kirjettä ja päiväkirjoja. Silti en ollut koskaan kuullut hänen ääntään, eli saanut kuunnella sitä. Kyse ei niinkään ole siitä, ettenkö olisi niitä useinkin lukenut itsekseni tai kollegoiden kanssa ääneen – erityisesti, kun yritin saada selvää käsialasta tai tulkita salaperäisiä ilmaisuja. Avoimessa harjoituksessa kuulin ensimmäistä kertaa Ellenin äänen jonkun välittämänä, jonkun joka syventyi äänellään ja ilmaisullaan Thesleffin kirjoittamaan ja ajattelemaan. Ymmärsin kuulemani uudella tavalla. Ja ymmärrän edelleen. Myös eleet ja liikkeet, ruumiillisuus, jotka näkyvät niin Thesleffin taiteellisessa tuotannossa kuin henkilökohtaisissa teksteissäkin, tulevat aivan uusilla tavoilla esiin ja todellisiksi, kun niitä lähtee tutkimaan ja toteuttamaan yhdessä muiden kanssa. Siitähän työssäni historian tutkijana lopulta on kyse; Pyrin ymmärtämään ja tulkitsemaan mahdollisimman laaja-alaisesti ja totuudellisesti. Päättymättömästi.

Työryhmästänne kaikki työskentelevät Tehtaalla ensi kertaa. Onko Tehdas ollut antoisa, inspiroiva ympäristö työskennellä?

Tehdas on ihana! Olemme kaikki aivan onnessamme, näyttämötila ja muut tilat ovat niin inspiroivia. Koko miljöössä näkyvä ja kosketettavissa oleva uuden ja vanhan kohtaaminen on juuri yksi yhteen teoksemme sisällön kanssa. Tätä osataan mielestäni yhdistää taidemiljöissä erityisen ainutlaatuisella tavalla juuri Turussa. Esitystila on hyvin inspiroiva, suorastaan satumainen: Lavan nurkassa ”kasvava” kallio, keskellä korkeaa seinää oleva ikkuna, katto, palkit, kaikki ovat tuntuneet merkityksellisiltä ja tärkeiltä tutkia. 

Thesleff teki 1900-luvun alussa läheistä yhteistyötä teatteritaiteilija Edward Gordon Craigin kanssa. Yhdessä he tekivät loikkia tuntemattomaan ja ennen kokemattomiin taiteellisiin yhdistelmiin avantgarden hengessä. Jonkinlaista samaa henkistä vapautta ja pidäkkeettömyyttä on kaiketi tarttunut myös meihin. Tämän kaltaisen hengen toteuttamiseen Tehtaan miljöö tarjoaa loistavat mahdollisuudet. Ei vähiten siksi, että tilan lisäksi myös koko henkilökunta on niin fantastista ja ottanut meidät avosylin vastaan!

Koetko että taiteiden- ja tieteidenvälisyydessä on vielä paljonkin kartoittamattomia mahdollisuuksia?

Kyllä. Sinänsä ne eivät kait koskaan ole olleet toisistaan irrallisia. Syvällisesti ja perustavanlaatuisesti. Kuitenkin traditio ja eräänlainen välinepuhtaus on ehkä vienyt niitä kauemmas toisistaan. Viime vuosina kiinnostus, halu ja tahto tehdä yhdessä on kasvanut molemmin puolin, niin taiteen kuin tieteenkin kentillä. Ainakin Turun yliopistossa ja erityisesti Kulttuurihistorian oppiaineessa yhteistyön arvo ja avaamat mahdollisuudet on ymmärretty syvällisesti jo pidemmän aikaa. Tähän vaikuttaa koko henkilökunta. Erityisesti olen ollut vaikuttunut väitöskirjani ohjaajien Maarit Leskelä-Kärjen ja Marjo Kaartisen tarmosta, avoimuudesta ja kyvystä rohkaista ja auttaa minua löytämään omanlaisiani polkuja akateemisen tutkimisen tiellä.

Myös taiteen puolella minusta on hienoa, miten taiteilijat puhuvat ja tuovat esiin omaa tutkijuuttaan. Samalla on hyvä hahmottaa, että tutkiminen on omanlaistaan kovaa työtä, eikä kaikki taiteiden- ja tieteidenvälisyys välttämättä johda syvälliseen tutkimiseen tai kohtaamiseen eri alojen välillä. Silloin voinee pikemminkin puhua inspiroitumisesta tai vaikutteiden ottamisesta. Esimerkiksi teoksen tai tutkimuksen siteeraaminen ei välttämättä vielä tee taiteesta tutkimusta – mutta silti olen itse hyvin avoin ja kannustava kaikkea kurottelua kohtaan, enkä osaa enkä halua tarkkaan edes sanoa, mikä on mitäkin. Tärkeintä on halu ja avoimuus löytää turvallinen ja kannustava tila ja ympäristö tällaisen tekemiseen. Näen tieteentekijänä, että taiteellisesta työstä ja tekemisen tavoista on tieteelle paljon iloa ja apua. Kunhan sille vain annetaan kunnolla aikaa, jolloin niin yhteydet kuin erotkin saavat rauhassa tulla näkyviin ja alkaa vaikuttaa toisiinsa. Tässä on hurjasti potentiaalia.

Nimi: Hanna-Reetta Schreck

Syntymävuosi: 1976

Koulutus: Filosofin maisteri, taidehistoria, Helsingin yliopisto. Jatko-opiskelija, Turun yliopiston kulttuurihistoria.

Tärkeimmät teokset: Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide (Teos 2017), Ellen T.(Elämäkerrallinen sarjakuva, työryhmä Annukka Mäkijärvi, Iida Turpeinen ja Hanna-Reetta Schreck, Teos 2019), Säkenöivät ja oikukkaat. Suomen kultakauden naisia (LIKE 2021), HAM Helsingin taidemuseon ja Oulun taidemuseon Ellen Thesleff-näyttely 2019–2020 sekä tuleva Tanssi!-näyttely 2022–2023, Tanssi! Kirjoituksia kuvataiteesta ja tanssista (Toim. Saara Karhunen ja Hanna-Reetta Schreck, Teos, ilmestyy maaliskuussa 2022)

Merkittävimmät teatterikokemukset: Nora (Teatteri Jurkka 2019), Oneiron (Raekallio corp 2018) Arnold Schönbergin ja Wassily Kandinskyn musiikin ja taiteen näyttämöinstallointi (München 2000), Pina Bauschin teokset, muun muassa Kevätuhri, joita näin nuorena Pariisissa.

Valtteri Lipasti

”Kuin J. Springsteen löisi kättä Bruce Karjalaisen kanssa!” Tehtaan väkeä -taiteilijahaastatteluiden sarjassa muusikko Valtteri Lipasti,…

Hanna-Reetta Schreck

”Omakuva muuntuu kaiken aikaa ja sillä on oikeus muuttua” Omakuva-esityksen taiteilijaryhmä työskentelee Tehtaalla ensimmäistä kertaa.…

Lee Lahikainen

”Hahmoja voi repiä ja tulostaa joka esitykseen uusia” Päitä pudotteleva kostokuvaelma Jeanne de Clisson rantautuu Tehtaan aulaan.…

Alma Rajala

”Meillä on käsissämme jotakin aivan ainutlaatuista!” Tehtaan väkeä esittelevässä taiteilijahaastatteluiden sarjassa ensimmäisenä vuorossa on Huoneiden kirja -suurteoksen…
Close Menu