Kuva: Anna Jolma
Kuva: Anna Jolma

Antton Kainulainen

”Ehkä rakkaus on siis ainoa todeksi tulemisen tapa, kaikki muu saanee mennä”

Esiintyjä, valosuunnittelija ja skenografi. Antton Kainulainen on Supermalleissa kaikkia näitä. Erilaiset taiteellisen työn roolit tarjoavat aina uusia ja laajempia linssejä näyttämön tarkasteluun ja uudelleenajatteluun.

Supermallit on tulevaisuuden muotinäytös, jolle Karamazovin veljekset toimii mallistona. Millaista dialogia näyttämöteos romaanin kanssa käy?

Itselleni jo pitkään rakas Dostojevski tarjoaa kärjistetysti ilmaistuna Karamazovin veljekset -romaanissaan kolme erilaista ihmismallia tai eksistoimisen tapaa, ja näiden kolmen mallin sisäisten ristiriitojen kokouma on nähdäkseni veljeskatraan isä, Fjodor Karamazov; kirjailijalle arkkityyppinen, hillitön, äärimmilleen viritetty, ihminen potenssiin ihminen -hahmo. Näiden erilaisten mallien voi nähdä catwalkillamme tulevan yhteen erilaisiksi affektiivisiksi ja alttiiksi ruumiiksi, vain hajotakseen uudelleen keriytymään toisaalle toisenkaltaisiksi ja toistensa kaltaisiksi. Muun muassa näistä elementeistä syntyy esityksemme dynamiikka. Näyttämöteoksemme ei ole niin sanotusti perinteinen dramatisointi Dostojevskin klassikkoteoksesta, vaan käy kirjailijan punomien teemakudelmien läpi ja kehollistaa romaanissa kuljetettuja kysymyksenasetteluja ruumiilliseksi oratorioksi; hetkeksi, jossa sana tai puhe voi puhjeta. Siis jonkin äärellä oloksi. Sanapari tulevaisuuden muotinäytös on itselleni avaus ja yritys ymmärtää, minkälaisia malleja voisimme ihmiselle ja keskinäisille olemisen tavoillemme kuvitella, kun vanhat mallistot eivät enää vastaa kelejä joissa kuljemme. Ja taide on siihen uskoakseni oivallinen väline, sillä se tarjoaa mahdollisuuden luoda maailmoja joista vasta uskallamme uneksia. Tämä on siis uneksuntaa, haavetta ja houretta, ei valmiita vastauksia. 

Supermallit — Ruumiillinen oratorio (2023). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Kolme esiintyjää, kolme Karamazovia. Millaisen lähtökohdan veljestrio supermallistollenne tarjoaa?

Sen suuremmitta psykologisoinneitta veljestrion yksilöiden luonteenlaadut ja kunkin kamppailut resonoivat eri tavoin työryhmän eri jäsenissä ja siten tarjoavat mainioita kulmia hahmotella tapaamme tulla yhteen toistemme kanssa Supermallien catwalkilla.

Elokuvaohjaaja Agnès Varda muistaakseni sanoi, että jos ihmisen avaisi, hänen sisältään löytyisi maisemia. Teoksessamme nämä maisemat ovat erilaisten näyttämöruumiiden esiintuloja ja esiintyvien ruumiiden lisäksi niitä puskee ilmoille Antti-Juhani Mannisen herkkä mutta veikeä äänisuunnittelu, Noora Salmen yksityiskohtia tihkuva puvustus ja oma skenografinen ja valosuunnittelullinen ilmaisuni. Äänestä, vaatteista, lavastuksesta, valosta, veljeksistä ja itsestämme ryöpsähtävät maisemavyöryt jaamme katsojien kanssa. Emme katsojille, siis jonakin valmiiksi muotoutuneena vastausyrityksenä, vaan juuri heidän kanssaan, hämmästyksessä, riemussa ja surussa. Teoksemme kantavia teesejä onkin, että pelastus on jakamista. Tämän pyrin ottamaan vakavasti, matkalla kohti mahdotonta komediaa jota elämme.

Supermallit — Ruumiillinen oratorio (2023). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Supermallit on teemoiltaan ja metodeiltaan jatkoa Tommi Silvennoisen aiemmille Tehtaalla nähdyille ohjauksille Kolme sisarta ja tuntematon sotilas sekä Linnanjuhlat. Millaisena näet jatkumon, itse kun olet kaikissa kolmessa ollut mukana?

Kaikkia kolmea teosta yhdistää nähdäkseni rakkauden tekojen etsiminen, niitä kohti kurottaminen ja sen mukanaan tuomien vaikeuksien kanssa eläminen. Muodoltaan prosessit ovat edenneen monilta osin samoja reittejä; yrityksessä löytää keinoja vapautua valmiista väittämistä kohti toisesta fasinoitumista ja affektoitumista. 

Supermallit — Ruumiillinen oratorio (2023). Kuva: Jussi Virkkumaa.

Entä millaisena näet työskentelytapojen jatkumon?

Työskentelytavat ovat kaikissa kolmessa teoksessa olleet hyvin avoimia ja keskustelevia. Mielestäni metodit ja yleisön eteen saatettujen teosten viestit tai avaukset kulkevat saumattomasti käsi kädessä. Kaikkia kolmea teosta on myös nähdäkseni yhdistänyt sen laatuinen taiteellinen integriteetti, että todella voimme seistä teosten takana, emmekä niiden edessä, kuin säilöen jotakin omaisuutta. 

Baby Judo (2022). Kuvassa Antton Kainulainen. Kuva: Jussi Sudenlehti.

Kuten Kolme sisarta ja tuntematon sotilas -esityksessä ja viime syksyn Baby Judossa, myös Supermalleissa työskentelet sekä näyttämöllä että valosuunnittelijana, nyt lisäksi skenografina. Mitä haasteita ja toisaalta palkintoja tehtävien välillä tasapainoilu tuo?

Konkreettisina haasteina näyttäytyvät hetkittäin aikatulut. Yhteisten harjoitusten aikana kun olen kollegoideni kanssa näyttämöllä, tarkoittaa se sitä, että harjoitusten päätyttyä pohdin, rakennan ja ohjelmoin iltaisin ja öisin. Toisinaan yksin, mutta ilokseni olen usein saanut muista työryhmän jäsenistä seuraa. Erityisen vahvasti olen voinut jatkaa harjoitusten herättämää dialogia ohjaaja Tommin kanssa myös lavastus- ja valorakennusten ohessa. Tietysti näyttämön sisältäkin pystyn hahmottamaan mahdollisia valollisia tai skenografisia tarjouksia tarkastellessani kanssatekijöideni työtä. Suunnittelijapäätä kannan harteillani myös harjoitusten väleissä keskusteluissa muun suunnittelevan työryhmän kanssa. Supermallien tapauksessa Tommin, äänisuunnittelija Antti-Juhanin ja puvustaja Nooran.

Moniroolisuuden olen aina kokenut palkitsevaksi jo siksi, että hahmotan hyvin kokonaisuuksia ja viihdyn pitkien linjojen parissa, vaikka yksityiskohtien äärelle unohdunkin toisinaan turhankin syvästi ja neuroottisesti. Olen myös luonteenlaadultani sellainen, että kyllästyn helposti ja kaipaan jatkuvasti uusia haasteita ja virikkeitä, sekä mahdollisimman laajan paletin, jonka värejä vaihdella.

Mikään ei minulta myöskään käy helposti, paitsi itsesyytökset, ja silti tai juuri siksi alati tuntemattoman äärelle asettuminen voi olla vahvistavaa. Sen taide ja sen monimuotoisuus mahdollistaa. Niin tekijöille kuin kokijoille. 

Kolme sisarta ja tuntematon sotilas (2019). Kuvassa Nanna Mäkinen. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Paitsi näyttämöllä, valosuunnittelijana ja skenografina, olet työskennellyt Tehtaalla myös valo- ja ääniajajana sekä dramaturgian parissa. Miten eri tehtävät toisiaan ruokkivat, miten keskustelevat? Miten keskusteluun osallistuu Tehdas?


Kuten edellisen kysymyksen kohdalla totesinkin, viihdyn vaihtelun parissa ja kiinnostun aina uusisista asioista. Erilaiset taiteellisen työn roolit, kuten vaikkapa omassa tapauksessani skenografian, valon ja tekstin tai dramaturgian osa-alueet ruokkivat toisiaan ja tarjoavat kokemuksen karttuessa aina uusia ja laajempia linssejä sekä toistensa että näyttämön tarkasteluun ja uudelleenajatteluun. Kaikille sellainen tuskin toimii, mutta omalla kohdallani se on ainakin tähän asti tuntunut mielekkäältä. Tekstin parissa olen työskennellyt myös teatterityön ulkopuolella kääntämällä kirjallisuutta ja kirjoittamalla itse.

Viihdyn myös puhtaasti teknisen työn ja teknisen tuottajan roolin parissa ja ne taas tarjoavat toisenlaisia työkaluja myös taiteelliseen työhön. Ehkä kaikessa yksinkertaisuudessaan mahdollisuuden muodon ja sisällön välien kirkastamiseen, ainakin itselleni. Toisaalta uskon niin, että omia tekemisiään ei kannata liian tymäkällä suurennuslasilla tiirailla, tai lopulta voi kokonaan kadottaa tekemisen mielen pohtiessaan sen merkitystä.

Ymmärrys erilaisissa ammattirooleissa työskentelystä laajentaa myös mahdollisuutta ymmärtää taideteoksen valmistumiseen vaadittavien työpanosten syvyyttä ja kasvattaa arvostusta eri alojen puurtajia kohtaan.

Tehdas on vankka mutta fleksiibeli työyhteisö ja monialaisille taiteilijoille hieno ympäristö. Teknistä puoltani ilahduttaa syvästi, kuinka Tehtaan tila- ja tekniikkavastaava Jarkko Forsman on onnistunut luomaan teatterille tavattoman hyvin toimivan teknisen infrastruktuurin ja hänen kanssaan on ollut ja on ilo päästä työskentelemään. 

MÄC – eli sisältäni monitoimiveitsen löysin (2016). Kuvassa Antton Kainulainen (vas.) ja Joona Lindberg. Kuva: Jussi Virkkumaa.

Sinua ovat työllistäneet ja työllistävät myös Aurinkobaletti, Aura of Puppets ja Manillan Vanhalle Viinatehtaalle palannut Kolmas Tila. Millaiseksi koet Manillan taideyhteisön rakentuneen? 

On ollut ilo seurata, kuinka kuhina ja yhteistyö Manillassa asustavien eri toimijoiden välillä on kasvanut viime aikoina, ja siitä onkin muodostunut mielestäni hyvinkin poikkeuksellinen kulttuurikeidas tänne Suomen Turkuun. 

Kånken (SweetDreams Kollektiv ja Barker-teatteri, 2019). Kuva: Jesper Dolgov.

Nyt sinua työllistävät tiiviisti esiintyjänä ja valosuunnittelijana Supermallit ja valo- ja ääniteknikkona Kolmas Tilan Raumzeit. Millaiseen dialogiin nämä kaksi käyvät?

Kummassakin teoksessa katsotaan kohti jotakin tietyssä ajassa olevan yksilön ylittävää. Supermalleissa se näkyy ruumiin vimmana, haurautena, affekteina, herkistymisinä ja emootioina, sekä edellämainittuina maisemina. Raumzeitissa taas tieto ja sen rajat piirtyvät näkyviin Seppo Parkkisen todistusvoimaisessa tekstissä, Tuomas Rinta-Panttilan vankassa mutta letkeässä ohjauksessa, Teemu Nurmelinin valo- video- ja tilasuunnittelussa sekä Joonas Outakosken monimuotoisessa äänisuunnittelussa. 

”Jos ei minulla olisi rakkautta, olisin vain hölisevä läski.” Näin on osuvasti kirjoittanut runoilija ja prosaisti Harry Salmenniemi, jota Supermallit siteeraa. Esityksenne pyrkimys ja päämäärä on olentojen välinen arvokkuus. Rakkauden työtä, I presume?

Rakkauden työ lienee ainoa tekemisen arvoinen työ. Rakkaus riemulla pakenee selväpiirteisiä rajauksia ja määritelmiä, mutta sen puutos viiltää kiirkkaana loimottavan haavan aikoihin ja ihmisiin. Ilman rakkautta olisi sydän vain revennyt ruokopilli, jota edes tuuli ei soita. Ehkä rakkaus on siis ainoa todeksi tulemisen tapa. Kaikki muu saanee mennä. 

Rakkauden työ on jonkinlaista rukoilua ja mielestäni onnistunut taiteellinen työ ja rukous ovat hyvinkin lähellä toisiaan, ilman sen suurempia teologisia taakkoja tai latauksia. Siis ajatus, teko tai kokemus kurkottamisesta ja avautumisesta kohti jotakin tuntematonta, joka ei välttämättä vastaa, tai vastaa kielellä jota ei vielä kurkottaessaan tai avautuessaan ymmärrä. Mutta juuri kurkotus on tapa tulla yhteen toistemme kanssa. Sydämen hapuilu jaetussa pimeydessä kuin aamun ensisädettä kohti kurkottava terälehti, vain jano kielellään.

Tulla yhteen, olla olemassa. Kai niiden välille voisi varovasti jonkinlaisen yhtäläisyysmerkin virittää. Olla tässä, toisen luona. Riemuiten, käsi kädessä, kuten Karamazovien veljesten lopussa sanotaan.

Nimi: Antton Kainulainen

Syntymävuosi: 1995

Tärkeimmät teokset: Tärkeitä teoksia on tietysti monia, mutta nämä ovat syystä tai toisesta jättäneet jonkinlaisen muusta poikkeavan jäljen: Supermallit — Ruumiillinen oratorio (Tehdas Teatteri 2023), Baby Judo (Tehdas Teatteri 2022), Koira nimeltään Kissa tapaa kissan (Tehdas Teatteri ja Kurnuttava Sammakko 2021) Into The cloud (Barker-teatteri 2020), Kolme sisarta ja tuntematon sotilas (Tehdas Teatteri 2019), Molli ja Kumma(Kurnuttava Sammakko 2018), Koira nimeltään Kissa (Tehdas Teatteri ja Kurnuttava Sammakko 2018), MÄC — eli sisältäni monitoimiveitsen löysin (Tehdas Teatteri 2016). Kääntäjänä: Leonard Cohen, Vertailkaamme Mytologioita (Sammakko 2019).

Merkittävimmät teatterikokemukset: Merkittävyyksiä on monenlaisia, mutta tässä lyhyt listaus: Täällä pohjantähden alla (Lahden kaupunginteatteri 2018), Passio (Kolmas Tila 2015), Hiiriä ja ihmisiä (Tehdas Teatteri 2013), Anna Karenina (Turun kaupunginteatteri 2010), Gerem gibi (Genco Ergal 2011), In Paris ( Baryshnikov Arts Center, Dmitry Krymov Laboratory & Russian Century Foundation, Stage-festivaali, Korjaamo, Helsinki 2011).