”Miksi keskittyä jo olemassa olevan laadukkaasti toteuttamiseen, kun voi keskittyä luomiseen?”
Tehtaan Jokistudion esitystoiminnan avaa oman pikkiriikkisen paikkansa todellisuudesta raivaava Baby Judo. Esitystaiteilija Antti-Juhani Manninen antaa teoksen muuttua sen mukaan, kuka sitä katsoo.
”Olemme aina kuin vauvoja opettelemassa judoa.” Olitko sanallistanut havainnon jo ennen kuin tiesit taaperoikäisten judosta? Vai kirkastiko tuo tieto havaintojasi ihmisenä olemisesta?
Törmäsin Pariisissa keikkamatkalla kolmisen vuotta sitten upeaan julisteeseen, jossa paikallinen judosali mainosti tunteja taaperoikäisille. En ollut kuullut sellaisesta aikaisemmin, ja ajatus iski absurdiudessaan ja ihanuudessaan täsmällisesti omaan huumorintajuuni. Julisteessa oli sekavan fontti- ja tekstimassan keskellä kaksi clip art -judokaa, joille oli lätkäisty pääksi riemukkaat hymiöt, joiden alla luki isoilla kirjaimilla “BABY JUDO”. Olin myyty. Ilmeisesti mainonta ei aina aiheutakaan pelkkää riittämättömyyden tuntua, ja pakota täyttämään tiettyä tarvetta. Tosin en tiedä, miten olisin itse voinut tarttua kuluttajana ajatukseen taaperoikäisten judotunneista. Olen usein mielelläni väärää kohderyhmää.
Baby Judo on nykyteatteriesitys esitystaiteen, tanssin, nukketeatterin ja materiaaliteatterin ristivedossa. Se raivaa itselleen oman pikkiriikkisen paikan todellisuudessa. Vaatiko raivaustyön suunnittelu sinulta taiteilijana jotain aiemmista töistäsi poikkeavaa?
Ei. Ennemmin kuin poikkeavuudesta kyse on ehkä muutoksesta, tai pysymisestä alttiina muutokselle. Ahmin esimerkiksi tietokirjallisuutta, haen jatkuvasti uutta tietoa maailmasta ja ihmisestä, ja koen luontevaksi antaa lukemani vaikuttaa minuun, ihmiskuvaani, ja muuttaa sen kautta sitä minkälaisena näen itse taiteen ja sen paikan maailmassa.
Taiteilija, tekijä, ihminen, on minulle aina se kiinnostavin asia: katsojana tulen paikalle kohtaamaan ihmistä, hänen maailmankuvaansa, ihmiskäsitystään, ajatuksiaan, oivalluksiaan, rohkeuttaan avata sisäisiä maailmojaan, kokemuksiaan ja mielikuvitustaan toiselle ihmiselle: katsojalle, minulle. Katsoja kurottaa kohti tätä ihmistä taiteen tai teoksen takana. Ihminen haluaa kohdata ihmisen. Ihminen haluaa avautua ihmiselle. Ihminen haluaa ilmaista jotain, ymmärtää jotain, tuntea jotain, ehkä muuttua, hieman. Ja ennen kaikkea, elää. Muutos on elämää, ilman muutosta ei ole elämää. (Mutta myös kuolemaa. Ilman muutosta ei ole kuolemaa.)
Ehkä voimme jättää katsojalle tilaa kokea teos omalla tavallaan, omasta historiastaan ja hetkestään käsin, omilla hoksottimillaan? Johdattelematta yhteen tulkintaan, yhteen tietyllä tavalla ymmärrettävistä palasista koostuvaan juoneen? Antaa myös teoksen näin elää pikkiriikkisesti enemmän, muuttua sen mukaan kuka sitä katsoo? Luottaa katsojaan, ihmiseen, hieman enemmän?
Mielestäni asioilla, ja ihmisillä, on arvo juuri sellaisinaan, erilaisina, eri asioina, ei samana, samanlaisina. Samanlaisuus ja tunnistettavuus, tunnistaminen (samoin kuin kuukausipalkka?) on toki tärkeää monessa asiassa, eloonjäämisen yms. kannalta, mutta mielestäni taiteilijan pitäisi pystyä ylittämään tällaiset banaliteetit. Ihminen tulee teatteriin jonkin äärelle, hakemaan muuta kuin arkea. Miksi tarjota hänelle ammattilaisuutta, kun voi tarjota taidetta? Miksi keskittyä jo olemassa olevan laadukkaasti toteuttamiseen, kun voi keskittyä luomiseen, ja luottaa että katsoja tekee myös osuutensa kohtaamisen hetkellä? Miksi olettaa hänestä katsojana hänen haluavan nähdä ja kokea juuri jotain tietynlaista? Eikö olettaminen juuri ole ylimielistä? Miksi olettaa hänestä jotain, miksi olettaa hänestä mitään?
Haaveilen taiteesta, jossa taiteilijan, joka arvostaa taidetta, ensisijaiset velvollisuudentunnot ja kiinnostukset voisivat nousta taiteesta itsestään: esimerkiksi kysymyksinä luomisesta, tekevästä subjektista, itsestä, ja toisesta, sisäisen kokemuksen ja jaetun ulkoisen todellisuuden suhteesta ja niiden erilaisista rajapinnoista, niiden vaikutuksista, olemuksesta, mahdollisuuksista, sisäisen maailman ja mielikuvituksen äärettömästä (hihi…?) vapaudesta, ihmisen olemisen tavoista jne. Miksi niin usein kuvitellaan, että taiteilijuus on sitä, että onnistuu tekemään jotain teatteriksi tai maalaukseksi tunnistettavaa, joka täyttää jotkin keskimääräisen jantterin laatukriteerit, ja josta taidekoulun opet antaisivat hyvän numeron? Ajattele jos hiukkasfysiikka tai lääketiede joutuisivat kuuntelemaan jotain oletettua yleistä mielipidettä tai sosiaalista mediaa yhtä paljon. Eihän siitä tulisi mitään. Tai no, siis, vastaushan tähän on selvä. Katsoja-kuluttajana on mukavaa olla osa jotakin suurempaa. On aina mukavampaa seurata, kuin tarjota aloitteita. (Ja taiteilijana on kivempi saada palkkaa, huomiota ja tykkäyksiä, kuin ei saada.)
Onko raivaustyö edetessään tarjonnut isojakin yllätyksiä?
Tottakai, päivittäin. Käytännön näyttämötyöskentely ja erilaisten perustaitojen uudelleenajattelu ja -opettelu on tarjonnut jatkuvasti iloisia yllätyksiä. Absurdeja välähdyksiä, kurkistuksia työryhmän eri jäsenten omiin hullunkurisiin kömpelyyksiin ja ajatusvirheisiin, muutamia yhteentörmäyksiä ja räjähdyksiä, sekä paljon lämmintä naurua. Niitä on vaikea sanallistaa, mutta hei, esityksessähän niitä on nähtävillä iso kokoelma!
Olet teoksen ohjauksellinen vastaava, mutta konsepti on koko nelihenkisen työryhmänne. Miten työryhmänne työskentelee? Onko työtapa avannut uutta esityksen tekemisestä?
Minulle tärkein käsikirjoituksellinen elementti yleensäkin esitystä tehdessä on työryhmä. Käsikirjoitus ja visiot alkavat muodostua juuri mahdollisten esiintyjien ja heidän yhdistelmiensä eri ruumiillisuuksista, näyttämöpresensseistä, heidän aikaisemman ja tämänhetkisen taiteellisen työskentelynsä tietyistä tarkkaan valikoiduista yksityiskohdista.
Juuri tässä teoksessa kollektiivinen työtapa tuntui tärkeältä moniäänisyyden ja tietyn ihmisterraariomaisuuden saavuttamiseksi. Olemme keskustelleet paljon siitä, minkä tarjouksen kohtaamisesta haluamme katsojalle ehdottaa. Ilmeni, että työryhmä jakaa vahvasti kiinnostuksen jättää katsojalle tilaa tulkinnan, sekä katsomisen tavan ja rytmin omavaltaisuuden alueilla. Keskustelimme paljon myös siitä, kuka kurottaa ketä kohti ja millä keinoin. Tähän liittyvät suoraan myös aistit ja aistillisuudet, sekä aika ja tila, niiden eri merkitykset ja käyttötavat, ja erityisesti ihmisen hauraus ja hapuilu, alttiiksi asettuminen, ajan viettäminen tuntemattoman äärellä, ja se, että antaa asioiden ja tekojen olla ja tapahtua. Ajatus oli, että jos saisimme aikaan tietynlaisen ihmisterraarion, se mahdollistaisi katsojan nojautumisen esitystä kohti, ja jos jättäisimme tarinan irtonaisten ehdotusten tasolle, voisi katsoja osallistua hieman enemmän, ja päästä tietyllä tavalla lähemmäs teosta eräänlaisessa kanssakäsikirjoittajan roolissa.
Miltei kaikissa teoksissasi vastaat myös äänisuunnittelusta ja musiikista. Miten kiteyttäisit äänen merkityksen taiteessasi? Hakeeko äänimaailma teos teokselta uuden oman merkityksensä, tehtävänsä?
Hankala kysymys – varmaan koska tätä tarkastelee niin läheltä. Varmaankin tärkeintä ovat suhteet: ääni on suhteessa esityksen muihin osasiin, ja mitä pidemmän esteettisen välimatkan äänen ja noiden osasten välille saa rakennettua, sen voimakkaamman (draamallisenkin?) jännitteen se synnyttää näiden elementtien välille. Tietenkin vaarana on myös liian pitkälle vieminen, jolloin kakku lässähtää, jännite katkeaa, yhteys muuttuu käsittämättömäksi, suhde katoaa näkyvistä.
Olet työstänyt limittäin Baby Judoa ja Naurettavuus-esitystä, hyvin epätavallista sketsishow’ta kaukaa menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Millaiseen dialogiin teokset ovat käyneet?
Dialogia esitysten välillä on lähinnä ollut tausta-ajatusten suhteen, sen, miten hahmotan ihmisen ja maailman, yksilön ja lauman, hauskan ja kammottavan jne., mutta koska esitykset ovat muodoltaan ja ehkä taiteenlajiltaankin niin erilaiset, vuotoa on ollut lopulta aika vähän käytännön tasolla.
Ehkä suurin yhdistävä taiteellinen tekijä on halu valikoida näyttämölle vain tarvitut elementit, jotta mistään ei tarvitse katsoa ohi. Emme vaadi katsojaa osallistumaan teatterileikkiin, jotta esitys olisi seurattavissa. Kaikki, mikä on näkyvissä, kuultavissa, aistittavissa, on osa teosta. Teos täyttää esitystilan kokonaisuudessaan. Kolikon toinen puoli on, ettemme ole lähteneet liikkeelle teatterikonventioista ja niiden mukaisista työnjaoista tai järjestyksistä. Esimerkiksi Naurettavuudessa nukke saa toimia jo rakennusvaiheessaan toisena käsikirjoituksena jatkuvasti muodostumassa olevan käsikirjoituksen ohella, välillä seuraten, välillä johtaen. Tai Baby Judossa neljä ainutlaatuista ihmisruumista saa toimia käsikirjoituksena kirjoitetun käsikirjoituksen sijaan. Tai ohjaus voi tapahtua kerroksellisesti improvisaation, ohjaajan valintojen, itseohjautuvan materiaalintyöstön ja perinteisen ohjauksen vuorottelun kautta. Tai kertovakin teksti voidaan ajatella esityksen itsenäisenä kokonaisuutena, joka on suhteessa näyttämötapahtumiin, mutta on jatkuvassa ristiriidassa niiden kanssa, jännitteisen etäisyyden päässä, eikä selitä eikä pyri avaamaan näyttämötapahtumia millään tavalla. Tai valosuunnittelu voi tapahtua samoin itsenäisenä elementtinä suhteessa näyttämötoimintaan ja näyttämön materiaalisuuksiin ja ruumiillisuuksiin, ei palvellen tarkoitusta kerrontaa tukevana ja rytmittävänä elementtinä. Vain tarvitut työvaiheet tehdään, vain tarvitut työroolit täytetään.
Baby Judo nähdään Tehtaan uudessa Jokistudiossa, josta työryhmänne ottaa aika lailla kaiken irti. Mitä uutta tilallisesti Jokistudio sinulle taiteilijana tarjoaa?
Jokistudio on ihana! Ja erityisesti kesällä työskentely on siellä mahtavaa. Aurinko paistaa sisään kauniiseen tilaan suurista ikkunoista. Ulkona virtaa hitaasti Aurajoki, välillä kohti merta, välillä kohti sisämaata.
Ehkä juuri tämä tila sinänsä ei tarjoa varsinaisesti mitään uutta taiteellisesti. Paitsi siinä mielessä, että tilat, erityisesti kauniit, avarat, valoisat tilat, ovat hirveän inspiroivia. Kuitenkin, itselleni teokset ovat parhaimmillaan itsenäisiä tilasta tai muista puitteista, mutta tapahtuvat aina toki suhteessa tilaan.
Baby Judon luonnehditaan olevan kammottavalla tavallaan hauska. Onko teoksen työstämiseen kuulunut jotain erityisen kammottavan koomista?
Tuo kammottavan ajatus luuraa ehkä lähinnä tausta-ajatusten joukossa. Kun työskennellään vierauksien ja tuttuuksien alueella, kammottavuus on aina nurkan takana. Se syntyy esimerkiksi välillä tavallisuudesta, sen tiedostamisesta, liiallisesta tarkentamisesta, ja liiasta kestosta tai jonkin, minkä ei pitäisi toistua, toistosta. Ja välillä se syntyy silkasta vieraudesta (ajattele karvaisia hämähäkkejä, kuhisevia hyönteisiä, tuhatjalkaisia, syvän meren olentoja), mielen ja kehon vääriin asentoihin kääntymisistä, tai merkitysten kadottamisista.
”Kokemus taitojen rajallisuudesta yhdistää meitä kaikkia.” Tuossa rajallisuudessa lienee rajattomasti ammennettavaa?
On. Ehkä. Toisaalta, ihminen hankkii jatkuvasti uusia taitoja, opettelee ja oppii, mutta tässä
innovaatiohöngässä monet taidot jäävät käyttämättä ja tutkimatta, ne vain hankitaan täyttämään hetkellisesti jokin tarve, ja sitten jäävät kuin painolastiksi, turhiksi mahdollisuuksiksi takaraivoon, odottamaan ja vaatimaan hiljaisesti käyttöä. Olisi mainiota välillä keskittyä jonkin tietyn taidon tai tekniikan äärelle pidemmäksi aikaa.
Taitoja on maailmassa valtava määrä. Avaa vaikka työväenopiston kurssiesite: tarjolla on tuhat uutta taitoa. Jokainen meistä osaa muutaman, mutta lopulta, koska mahdollisia taitoja on niin valtavasti, on jokainen meistä taidoton ja kyvytön lähes kaikessa. Siinä ajatuksessa on minulle jotain lempeää.
Naurettavuuden esittelyteksti kiteyttää sinun luoneen jo 20 vuotta intiimejä, intensiivisiä ja tinkimättömiä näyttämöteoksia. Koetko tapahtuneen isojakin muutoksia siinä mitä intiimi, intensiivinen ja tinkimätön työssäsi tarkoittavat?
Haha, tämä on hirvittävän vaikea kysymys. Tottakai muutoksia tapahtuu. Mutta niiden sanallistaminen veisi varmaan yhtä kauan (tai kauemmin!!) kuin niiden tapahtuminen. Voidaan jatkaa näistä vaikka kahvin äärellä, nyt täytyy jatkaa Naurettavuuden harjoituksia!
Nimi: Antti-Juhani Manninen
Tärkeimmät teokset: Ohjaajana ja kanssataiteilijana: Baby Judo (Turku 2022), Märkä kieli, suussa (Turku 2022), A Brief History of Tom (Ateena 2021), Delay (Turku 2021), Mumblecore(Pariisi/Minsk 2019), Youth – a Narrative (Turku 2019), Assholes (Turku 2017), Kallio Manninen (Helsinki 2017), Empty Art Space (Turku/Helsinki 2015), Rhinoceros (Turku/Pori/Helsinki 2014), All Right (Turku 2013), Kekkonen Kekkonen Kekkonen (Turku 2011), Elektroniikkaprinsessat (Turku 2010)
Säveltäjänä: Ennen Peukalo-Liisaa (Turku 2021), Rakkaamme Homunculus (Kajaani 2021), Funny (Helsinki 2021), Leda (Turku 2020), Hamilton-manaatin vaikea elämä (Turku 2020), Kolme sisarta ja tuntematon sotilas (Turku 2019), Lemminkäinen ja äiti (Turku 2017), Romeo & Julia (Turku 2015), Myrsky (Turku 2013), Kiiltokuva (Turku 2009)
Merkittävimmät teatterikokemukset: Näitä olisi paljon, ja suurin osa ei tulisi varsinaisesti teatteritaiteen alueelta. Kauheaa mainita vain muutama, tuntuu epäreilulta kaikkia niitä kohtaan, jotka jäävät mainitsematta. Mutta ensimmäisenä tulevat mieleen Figurentheater Wilde & Vogelin Toccata, Neville Tranterin Frankenstein, Gaspare Nasuton Pulcinella-variaatiot, Karl Huckin Punahilkka, Alvis Hermaniksen Long Life, Merja Pöyhösen Missing Amelia Earhart, Johanna Latvalan ja Maiju Tainion Lemmentauti, Masi Tiitan Sotilas, Maria Metsalun projektit, Und Er Libetin, Vibesin, Betakollektiivin ja Nya Rampenin esitykset, msl:n performanssit, Tero Nauhan työt esim. La Mettrie-performanssi, ja vielä kauempaa haettuna esimerkiksi Erkka Nissisen Vantaa-videoteos, Jan Svankmajerin animaatiot, Guy Maddinin elokuvat, MSHR:n ja Kaino Wennerstrandin keikat, Markus Kajon ja Tommi Liimatan tekstit. Mutta näitä olisi hirveästi lisää!