”Kuinka monen ihmisen yhteistyötä onkaan vaatinut, että meillä on lavalla sähköhammasharja, jonka kanssa voi tanssia”
Jokistudiossa ollaan sähköisten asioiden äärellä. Wörk Itin koreografi ja esiintyjä Teo Mattila avaa ihmisen ja sähkötyökoneiden leikkisää kohtaamista.
Jos ja kun ajattelee aiempia teoksiasi, millaisena näet niiden suhteen Wörk Itiin? Onko tiettyjä aiempia teoksiasi tai vaiheita polullasi taiteilijana, jotka käyvät vahvaan dialogiin Wörk Itin kanssa?
Ei ole ehkä suoraan mitään tiettyä teosta, joka olisi edeltänyt Wörk Itiä. Ainoastaan tulee mieleen praktiikkana tai työskentelytapana keskeneräisyyden hyväksyminen ja sen syleileminen. Ensi-iltapuheessani sanoin, että teen asiat sellaisella mentaliteetillä, että ”sinne päin ja riittävän hyvin, mutta silti aina aivan täydellä teholla ja tosissaan”. Sitten se lopputulos on mitä on. Duunia kyllä painetaan, mutta loppujen lopuksi se on mitä se on. En tunnista ajatusta siitä, että teos olisi välttämättä koskaan valmis, mikä liittyy sekä tähän teokseen että muutenkin siihen, miten teen taidetta. Kollektiiveissa työskenteleminen on tietenkin ihan eri asia, kun tekee töitä porukassa. Silloin työskentely vaatii enemmän joustoa ja dialogia.
Temaattisesti kaikkea taiteellista työtäni läpileikkaa ajatus kaiken hetkellisyydestä. Mikään ei ole pysyvää, kaikki on jatkuvassa muutoksessa. Hirveän iso osa kokemastamme kärsimyksestä johtuu siitä, että asiat pyritään säilyttämään ennallaan. Siinä suhteessa työskentelyssäni on ehkä aktivistinen ote, että yrittäisi syleillä väistämätöntä muutosta ja ottaa se vastaan. Ja sitä myötä tulla aina tietoiseksi siihen hetkeen.
Jos puhutaan sähköstä ja työkoneista, jotka ovat vahvasti hallitseva peruselementti tässä esityksessä, niin ne eivät liity mihinkään aikaisempaan prokkikseeni. En muista milloin ajatus Wörk Itistä on syntynyt, mutta se lähti siitä, että yksinkertaisesti tykkään kaikista sähkökoneista. Ja esityksissä puolestaan tykkään siitä, että otetaan yksi asia ja tehdään siitä esitys. Tässä teoksessa ja usein taiteellisessa työssäni on pohjalla jonkinlainen ajatus siitä, että quantity becomes quality: kun jotain asiaa on paljon tai sitä toistetaan paljon, niin se itsessään on jo oma laatunsa.
Wörk Itin, Tehtaan ja Jokistudion suhde ulottuu marraskuun 2023 Testing, Testing -iltaan ja sitä edeltäneeseen työskentelyyn. Testing, Testing osoitti teidän(kin) kohdallanne arvonsa mahdollisuutena testata materiaalia yleisön edessä. Millaisena koet tuon työvaiheen arvon?
Testing, Testing oli tärkeä työvaihe. Meillä ei oikeastaan ollut mitään aikaisempia työvaiheita ennen Testing, Testing -iltaa. Meille tuli myös vähän kiire saada esitys kuntoon sitä varten ja deadlinen alla työskentelee aika tehokkaasti. Se ilta oli ensimmäinen kunnon alkukipinä tälle teokselle. Illan jälkeen meillä oli esitys- ja harjoitustaltiointeja, joiden myötä oli myös enemmän materiaalia hakemuksia varten ja motivaatiota nähdä vaivaa niiden eteen. Testing, Testing toimi tietynlaisena ponnistuslautana tämän esityksen syntymiselle, enkä tiedä olisiko koko teos toteutunut ilman sitä iltaa. Enkä varsinkaan usko, että se olisi toteutunut Tehtaalle. Se toimi meille mahdollisuutena saada jalka oven väliin Tehtaalle, kun tehdaslaiset näkivät, millaisesta hommasta on kyse.
Testing, Testing oli ensimmäinen ja viimeinen demotus tällä esityksellä. Sitten olikin melkein kahden vuoden tauko, jonka päätteeksi tultiin tekemään tämä loppuun.
Mitä Jokistudio tilana tarjoaa ja mahdollistaa Wörk Itille?
Jokistudio on passelin kokoinen tila. Vähän enemmän varastotilaa (tavaraa on aika reippaasti lavalla) olisimme kaivanneet, mutta tila on sopivan korkuinen ja sopivan muotoinen. Aikaisemman betonilattian tilalla oleva tanssimatto kauhistutti vähän alussa, mutta Forsmanin Jarkko antoi synninpäästön touhuta pelottomasti matolla kaiken maailman raksatavaran kanssa. Parasta on ollut kyllä se, että ollaan saatu olla täällä Jokistudiolla neljä viikkoa lähes poikkeuksetta kellon ympäri. Oli tietenkin hankalaa, että naapureilta talon sisältä tuli valituksia äänestä ja basson jyrinästä, minkä kanssa piti sumplia. Mutta Jokistudio on ollut todella hyvä esitystila monella tapaa. Wörk it olisi varmasti olisi ollut erilainen teos, jos se olisi tehty eri tilaan. Näyttämö on tavallaan yksi esiintyjistä, niin kuin vanha kaverini joskus jotakuta lainasi. Tila omine mahdollisuuksineen ja rajoitteineen määrittelee paljon sitä, millainen teoksesta tulee. Jokistudio on myös mielestäni sopivan intiimi, ei tämä esitys olisi toiminut isolla lavalla. Tykkään muutenkin enemmän pienistä esitystiloista, niissä pystyy näkemään esiintyjien kasvot ja haistamaan hien. Pienet tilat tarjoavat mahdollisuuden mukaansa tempaaviin kokemuksiin; mikä kauempana esiintyjistä on, sitä etäisemmäksi esitys myös muuttuu. Joo, Jokistudiolla on kaikki tarvittava.
Hajoaminen, luominen, antautuminen muutokselle. Onko prosessi tarjonnut odottamattomiakin löytöjä keskeisistä teemoistanne?
En tiedä, tuliko mitään uusia oivalluksia suhteessa keskeisiin teemoihimme. Näkemykset siitä, miten kaikki liittyy toisiinsa, olivat kuitenkin aika vakiintuneet alusta asti. Kaiken taustalla on ajatus siitä, että vain muutos on pysyvää. Harvoin lähden esityksiin kovin valmiilla ideoilla. Mielessäni on jotain kohtausideoita, aiheita, teemoja, mutta loppujen lopuksi työskentelen sen pohjalta, että teen hyvän näköistä ja kuuloista esitystä. Rytmi on tärkeää. Teemat tulevat sitten prosessin myötä ja vähän yllättäen takavasemmalta. Tämänkin esityksen loppukohtausta tehtiin alun perin lämppäharjoituksena, kun huomasin, että se näyttääkin erityisen hyvältä. Sitten se päätyi lopetuskohtaukseksi ja kaikenlaisia merkityksiä nivoutui lopun ympärille.
Esityksen tekoprosessin aikana on mahdotonta olla näkemättä metaforia tai allegorioita. Niitä pulpahtelee esiin ja sitten niitä onkin mahdotonta olla näkemättä, koska aivot alkavat yhdistellä erilaisia osasia toisiinsa. Lopulta esityksen teko on kivaa jatkuvaa oivaltamista ja rakentumista. Esitysten luomisessa luotan aika vahvasti siihen, että asiat kyllä ratkeavat omalla painollaan. Ei se olisi haitannut, jos tähän teokseen ei olisi tullut mitään yhteiskuntakritiikkiä. Sekin tuli ihan yllättäen ja sitten kun se tuli, niin se tuntui ihan itsestään selvältä.
Liikkeellisessä vuoropuhelussa te esiintyjät liikutatte koneita, mutta myös annatte koneille ohjat. Millaisia kanssaliikkujia koneet ovat? Ovatko niiden koreografiset valmiudet ja tarjoamat impulssit päässeet yllättämään?
Treenien myötä hahmottui yhtenä perusperiaatteena tai ajatuksena se, että vaikutumme koko ajan siitä, mitä ympärillämme tapahtuu. Äänisuunnittelijamme Olli äänittää koneita meidän ympärillämme ja tekee siitä musiikkia, jolloin se äänimaisema on luotu niiden koneiden pohjalta ja Olli on tehnyt siitä oman tulkintansa. Minä puolestaan tanssin Ollin luomaan musiikilliseen pohjaan, minkä jälkeen Mikko tulee koskettamaan minun kehoani ja saa vuorostaan siitä impulssin omalle liikkeelleen. Eli koko homma on jatkuvaa toistemme tulkintojen tulkintaa ja niistä vaikuttumista. Myös sähkötyökoneiden äänet tai puupöly vaikuttavat meihin ja siihen, mitä me teemme, halusimme sitä tai emme. Siltä ei voi välttyä tässä teoksessa tai elämässä ylipäätänsä. Tätä kysymystä pitäisi varmasti kysyä myös muilta esiintyjiltä.
Mikko etsiikin tuossa vieressä sattumoisin lakkiaan ja haluaa myös kommentoida.
Mikko Turpeinen: On ollut kyllä kiinnostavaa tutkia liikeimpulsseja ja niiden vuorovaikutusta koneiden kanssa. Se on ollut energeettistä, koneet ovat väännöllään ja voimallaan syöttäneet erilaista energiaa omaan kehoon. Se on hieno kontrasti.
Teo: Olemme tehneet treeneissä paljon liiketutkimusta koneiden kanssa ja olen ohjannut sitä siitä lähtökohdasta, että mikä se koneen funktio on. Esimerkiksi kun imuroi, niin miettii mitä se liike on, mitä imurin kanssa tekee. Imurointi tapahtuu liikuttamalla konetta edestakaisin, mistä seuraavaksi liike leviää lantion liikuttamiseen koneen mukana ja niin edelleen. Tai jokin sähkötyökalu kädessä tärisee tietyllä voimakkuudella tai nopeudella ja sitten se toimii pohjana liiketutkimukselle. Tai Mikon edellä mainitsema energeettisyys: esimerkiksi sahan käyttämisestä tulee iso voiman tunne, kun voi vain pistää jotain paskaksi. Vaikka joku ihminen ei tekisi tarkoituksenmukaista liiketutkimusta käyttäessään konetta, hänelle voi silti tulla se energeettinen voiman tai vallan tunne. Me vain alleviivaamme sitä tässä teoksessa.
Jo Testing, Testing -demossanne äänimaailmalla oli iso, kehollinen roolinsa. Miten luonnehtisit äänen merkitystä teokselle?
Sivusin tätä jo vähän aiemmin, mutta se on esimerkiksi hauskaa, että kun muut käyttävät työkoneita ja itse kävelee vaikkapa kaupungilla ohi, niin se kova ääni saattaa olla ärsyttävää. Ja sitten taas jos itse käyttää sitä konetta, niin se voikin olla kiva ääni. Vähän samalla tavalla kivun tuntemusten kanssa, että jos kiinnostuu siitä omasta kivusta, niin tietynlainen taso siitä katoaa tai se muuttuu jollain tavalla. Samoin jos kiinnostuu kovasta äänestä, niin suhde muuttuu siihen. Tätä pitäisi ehkä kysyä Ollilta, mutta teknomusiikki on varmaan monen mielestä hirveää melua ja itsellekin se voi käydä vastakarvaan väärässä kontekstissa. Mutta tätä meidän tai koneiden tuottamaa äänimaisemaa leikataan ja laitetaan yhteen niin, että siitä tulee musiikkia, johon ihmiset haluavat tanssia. Ja se taas sekoittuu sähkökoneista tuleviin ääniin, samoin kuin työmaa sekoittuu esitykselliseen klubimeininkiin. Ollista vielä sen verran, että hän on oma hovimuusikkoni. Olli hoitaa musiikit kaikkiin niihin juttuihin, joihin en itse tee musiikkeja. En ajatellut, että Olli sopisi tähän, vaan että tietenkin otan Ollin, koska se tekee kaiken parhaiten. Ystävänä työskentely on myös jouhevaa, koska pystymme kommunikoimaan suoraan ja muutenkin meillä on aina ihan hervoton meininki yhdessä.
Viikko ennen ensi-iltaanne Tehtaan saliin palasi muutaman esityksen ajaksi Toiset kaltaiset. Siinä keskiössä ovat näyttämömaailman koneet, teillä harvemmin näyttämölle nousevat sähkötyökoneet. Millaisena näet yhteyden kahden teoksen välillä?
En valitettavasti nähnyt Toisia kaltaisia, mutta jos ymmärsin oikein, niin siinä lavalla oli enemmän kaiuttimia ja teatterivalaisimia, joilla on aika erilainen funktio kuin työkoneilla. Mutta joku on joskus keksinyt sähkön ja sen myötä molempien esitysten laitteet kuuluvat jonkinlaiseen samaan elektronisten laitteitten perheeseen. Tästä ehkä päästäänkin kysymykseen transhumanismista! Porakone on jonkinlainen ihmiskäden jatke, joka tekee nopeammin ja helpommin sen saman työn, minkä käsi tekisi paljon vaivalloisemmin ja hitaammin. Samalla tavalla teatterivalot luovat sellaisia maailmoja, joita ei muuten olisi mahdollista tehdä.
Toisissa kaltaisissa inhimillistettiin koneita, ja koska meillä ei sitä puolestaan tehdä, niin esityksissä on aika eri tulokulmat niihin laitteisiin. Ehkä se, mitä haluaisin sanoa yhtenä tämän teoksen teesinä olisi se, että otamme aivan liian itsestäänselvyytenä kaiken maailman lamput, lämmityksen ja akkuporakoneet. Kun sitä lähtee miettimään, niin pystyy kokemaan kiitollisuutta kaikkia niitä koneita kohtaan. Ne ovat hioutuneet satojen vuosien kuluessa, ja kuinka monen ihmisen yhteistyötä onkaan vaatinut, että meillä on lavalla sähköhammasharja, jonka kanssa voi tanssia. Se jo itsessään tuntuu aika hienolta. Haluan taistella sitä vastaan, että kokisin omaavani jonkinlaisen perusoikeuden kaikkiin mahdollisiin etuoikeuksiin ympärilläni. Olemme esityksen tekoprosessin aikana pureutuneet paljon pienien arkipäiväisten ihmeiden, kuten kynän omistamisen tai kahvin juomisen ihmettelyyn.
Nimi: Teo Mattila
Syntymävuosi: 1989
Koulutus: Outokummun tanssikoulutus
Tärkeimmät teokset: Wörk it (Tehdas Teatteri 2025), Epiphany (Vapaista taiteilijoista koostuva työryhmä 2022), Suksi skutsiin! (Vähäkämä-kollektiivi 2020)
Merkittävimmät teatterikokemukset: Juha Hurmeen Kaaskerin Lundström (Hailuodon teatterifestivaaleilla, olikohan 2015), WAUHAUSin Dirty Dancing (Zodiak 2014), Kristian Smedsin Tabu (Kansallisteatteri 2015)