Pekko Käppi

”Aina kun mahdollista, on plussaa, jos yleisö voi olla äänen sisällä”

Pekko Käppi tunnetaan muusikkona, jonka jouhikko soi yli genrerajojen. Näyttämötaiteessakin meritoitunut Käppi on Pandora – Openingin säveltäjä ja äänisuunnittelija.

Miten olet lähestynyt näitä jumalten hylkäämiä maailman oudoimpia juhlia? Mitkä olivat keskeiset lähtökohtasi? Onko prosessi tuonut isoja käänteitä?

Määrätietoinen satunnaisuus oli mulla jonkinlaisena väljänä lähtökohtana. Sattumat luovat eräänlaisia epäkonventionaalisia todellisuuden mullistuksia ja ne ovat todella arvokas voimavara. Käänteitä tulee yleensä aina sitä mukaa, kun kohtauksia sekä musiikkia syntyy ja kuolee. Suuri osa – ellei kaikki – ennen ensimmäisiä treenejä valmistelluista jutuista menee kuitenkin mulla useimmiten vaihtoon.

Miten lähestyt immersiivisyyttä musiikissa ja äänisuunnittelussa? Miten oleellista sinulle on konkreettisen esitystilan tuntu, kun immersiivisyys on lähtökohta?

En ole varma, mikä kaikki immersiivisyydeksi lasketaan, mutta kaikki tilan omat äänet, kolinat, liikenne, Aurajoen lokit, patterin kurnutukset, luonnonvoimat, ihmisten äänet tilassa ja ulkoa ovat tilaa ja kokijaa toisiinsa kietovia elementtejä. Aina kun mahdollista, on myös plussaa, jos yleisö voi olla jotenkin äänen sisällä, ja ettei ääni ainoastaan tule selkeän pistemäisenä PA-pöntöstä, vaan mahdollisesti eri lähteistä, ja että äänen fokus muuttuu, kun kääntää päätä. On siistiä, jos äänissä on kerroksia: kaiuttimista tuleva matsku, kankaiden kahinaa, sähkölaitteen hurinaa, vahvistimen rätinää, jännitettä luovaa yskimistä ja niin edelleen.

Esineteatteri on tärkeässä roolissa teoksessa, myös äänellisesti. Millaisia mahdollisuuksia esineet äänielementteinä tarjoavat?

Esineet ovat Alman soittimia ja Alma itsekin on soitin. Esineet ovat kiinnostavia äänenlähteitä ja niitä saa taivutettua vaikka mihin äänimuotoihin. Vähän niin kuin suurennuslasilla katsoisi hiilipiirrosta. Kaukaa selkeältä vaikuttavasta pinnasta alkaa löytyä uusia muotoja, särmiä, huokoisia harmonioita ja sinfonisia kaikuja. 

Miten luonnehtisit yhteistyötäsi Alma Rajalan kanssa, mikä siinä on erityisen antoisaa? Miten Pandora – Opening peilautuu edeltäjiinsä Räähkän lukuun ja Metsän pelkoon?

Tämä on kyllä aika mones Alman kanssa tehty teos. Olemme työskennelleet jo vuodesta 1999 – eli neljällä vuosikymmenelläkö? Oi Lordi! En ole käsitteellistänyt tätä mitenkään, mutta Alman kanssa on muodostunut omanlainen orgaaninen, syvä ja nopea kommunikaatiomuoto, joka elää aivan omaa elämäänsä. Tällaiset vuosikymmenten yhteistyöt ovat ihmeellisiä, eivätkä todellakaan itsestäänselviä. Mainitsemistasi teoksista Pandora eroaa ainakin siinä, että se on Alman voimakas ja omalakinen soolo. Vaikka ehkä mulla on jonkinlainen preesens musiikin kautta. Alma ratkoo olemisensa tällä kertaa yksin ja se varmasti muuttaa esiintyjän dynamiikkaa. Mutta on näissä samaakin:  Alma ja Pekko, mutta Räähkän luvun ja Metsän pelon kolmikosta Nadja Räikkä puuttuu.

Millaisia peilipintoja toisilleen tarjoavat musiikin ja näyttämötaiteen maailmat? Oletko kantanut yhdestä maailmasta toiseen joitain olennaisia löytöjä?

En osaa sanoa. Aina kun luulen löytäväni suuria periaatteellisia eroja, huomaan, että samat ilmiöt toistuvat musiikissa ja teatterissa. Tarinankerronta ja tunteiden välittäminen muokkaavat molempia. Mutta ehkä eroa on ainakin ajoittain hetkessä olemisessa. Muusikkona olen esiintyessä usein täysin omassa maailmassa, toki tietoinen, että joku ehkä kuuntelee ja katselee. Näyttämötaidetta tehdessä – siis erityisesti, jos minkäänlaisesta ohjatusta ruumiillisesta ja kielellisestä ilmaisusta on kyse – olen todella teknisesti tietoinen ajasta ja paikasta, koska muuten saatan olla väärässä paikassa väärään aikaan ja jätän muut pulaan. Toki tämä kertoo erityisesti siitä, että en ole näyttelijä! Ehkä teatterista olen oppinut tunnistamaan ja arvostamaan sitä, että tarinoita voi kertoa sanomatta sanaakaan tai tekemättä juuri mitään. Mutta taas, musiikistakin löytyy tämä. Upea esimerkki väkevästä muusikillisnäyttämöllisestä läsnäolosta olivat hiljattain edesmenneen ystäväni, muusikkona, säveltäjänä ja lukuisissa teatteriesityksissä toimineen Taito Hoffrenin runolaulukonsertit tai performanssit. Taito saattoi istua tunnin paikallaan silmät kiinni ja laulaa pehmeällä kauniilla äänellään ja tarinat maagisesti pursuivat esiin joka suuntaan väkevinä, monikerroksellisina ja hengästyttävinä kuvina. Hänellä oli pitkä ura teatteritaiteenkin parissa ja hän pohti esittämisen tapoja, että sikäli taas nämä taiteenlajit yhdistyvät tekijöidensä kautta.

Onko sinulla haaveita ja / tai visioita, miten haluaisit musiikin ja näyttämötaiteen elementtejä jatkossa törmäyttää?

Tämä on varmaan jo tehty moneen kertaan näyttämötaiteen historiassa, mutta haluaisin tehdä läpeensä kokeellisen päivän ja yön ja aamun mittaisen, jotain ”perinneaihetta” käsittelevän scifi-musikaalipläjäyksen jossain suunnattoman isossa tilassa, jossa olisi tuhansia synkronoimattomia äänilähteitä ja äänet ja musiikit tulisivat kaikista suunnista ja yleisö myös tahtoen tai tahtomattaan synnyttäisi ääntä, hajuja ja näkyjä.

Nimi: Pekko Käppi

Syntymävuosi: 1976

Koulutus: FM, etnomusikologi

Tärkeimmät teokset: Kaikki teokset ovat olleet merkittäviä, mutta nämä tietyt ”ensimmäiset” eli Alman ohjaama Tuiretuiset, vaan ei keiretyiset (Tukkateatteri, 1999) ja ensimmäinen soolo-ep Kalastajia ja kaivostyöläisiä (Amerikan Peikko Records, 2001) avasivat monenlaisia ennakoimattomia polkuja. Tanjalotta Räikän kanssa tehdyt Teatteri Telakan jutut ovat olleet merkittäviä, niissä jouduin todenteolla olemaan lavalla näyttelijänä ja pysyttelemään muiden perässä, heh. Tietysti mainitut Räähkän luku ja Metsän pelko ovat ikuisesti ruumiissa ja mielessä.

Merkittävimmät teatterikokemukset: Näitäkin on paljon ja joka kerta, kun menen tilaan, jossa jotain esitetään, olen haltioitunut ja innoissani, riippumatta edes siitä, tykkäänkö teoksesta kaikkinensa. Siinä muodonmuutoksessa ja illuusiossa on jotain ikiaikaista ja kiehtovaa. Q-teatterin Kalevala-vierailuesitys 90-luvun lopulla Teatteri Telakalla oli minulle käänteentekevä. Lava oli sijoitettu katsomoiden keskelle ja se teki tilanteesta entistä intiimimmän. Pitkiä pätkiä esityksestä runolaulettiin intensiivisellä voimalla, vaikka vain lattialla istuen. En ole ihan vastaavaa kokenut sen koommin. Yksi vaikuttava teos tuli vielä nuoruudesta mieleen. Sitä esitettiin Turussa, silloisen Anttilan parkkihallissa – ehkä. Kyseessä oli jonkinlainen scifi-aiheinen teos, jossa oli paljon musiikkia. En muista nimeä tai tekijäporukkaa, mutta vaikutuksen se teki myöhäisteiniin.