”Järjentakaisen kielen tapaan myös teatteri keksii parhaassa tapauksessa itse oman logiikkansa”
Tehtaan lämpiö on nyt lopun ajan taidekahvila. Fantastinen kapakka sai alkunsa, kun ohjaaja Olavi Ermala törmäsi sadan vuoden takaisiin kokeellisen runotaiteen manifesteihin.
Fantastinen kapakka ammentaa Venäläisen avantgarden manifestit -antologiasta. Oliko sulle oitis selvää antologiaan tutustuttuasi, että tähän on näyttämötaiteen keinoin tartuttava? Mikä teoksessa kutsui luokseen?
Kyllä se oli se ajankuva, kuva jostain menneen ajan ”skenestä”, joka hahmottui manifestien rivien välistä. Oli yksi porukka, joka julistaa totuuden yhteen suuntaan, ja heti perään tulee toinen, joka tuomitsee edelliset huijareiksi ja passeisteiksi. Muutamaa vuotta myöhemmin molemmat ryhmät ovat hajaantuneet ja niiden jäsenet perustaneet uusia tilalle. Sehän on suorastaan draamallinen asetelma, sekä tietty hykerryttävää lukea. Kirjan löyhä kronologia myös paljastaa karulla tavalla, kuinka tämä valloittava säpinä poliittisessa ristipaineessa happamoitui ja hiipui pois. Loppu on traaginen. Manifesti tekstilajina oli itsessään kiinnostava. Olen luonteeltani sovitteleva ja vähän arka tyyppi, ja viehätyin siitä kaikesta ehdottomuudesta.
Teos loikkii menneiden hörhöjen jalanjäljissä kohti kunniaa ja kuolemattomuutta. Millaista omaa alttiutta hörhöyteen vaatii tuo kunnian ja kuolemattomuuden saavuttaminen tai ainakin kohti kurottaminen?
Niin, tai kenties lopulta kohti kuolemaa ja kunniattomuutta? Hyvä kysymys! Olemme ainakin pyrkineet työskentelemään hörhöyden kautta, ja siihen oli kesällä hyvin mahdollisuuksia, kun teatterin väki oli lomilla. Pidimme open mic -ränttisessioita, teimme demoja salin sokeritoukista ja aloitimme joka maanantain laittamalla yhdessä viikon ruoat. Pohdimme Mikko Koukin haastamista painimatsiin. Keskustelimme paljon taiteesta ja elämästä. Käsitän hörhöyden sellaisena häpeämättömyytenä, että ihan sama mitä joku ulkopuolinen tästä touhusta kelaa. Se on minusta ihailtava asenne taiteessa. Se on myös auki olemista ja vilpittömyyttä. Vaatii rohkeutta olla hörhö.
Näyttämönne on lopun aikojen taidekahvila. Millaiseen dialogiin vuosisadan takaiset lopun aikoja vasten luodut manifestit käyvät kohtalonkysymystemme kanssa? Onko dialogi päässyt yllättämään?
Manifestien kirjoittajien optimismi tuntuu nykyajan perspektiivistä aika vaikeasti saavutettavalta. Yllättävää itselleni ainakin oli tajuta, että hehän eivät oikeastaan eläneet lopun aikoja lainkaan, vaan uusien alkujen: vaikka kaikki tuttu romahti ympäriltä, tulevaisuus oli loistelias. Nuo futuristiset tulevaisuuskuvat pilvenpiirtäjineen, lentokoneineen ja avaruusmatkoineenhan ovat sittemmin kuluneen vuosisadan aikana ajaneet meidät ekologisen kuilun partaalle, tai todennäköisemmin jo siihen kuiluun. Me tässä elämme sen heidän esiin manaamansa aikakauden loppua.
Antologiassa nousee esiin myös futuristi Krutšonyhin kehittämä järjentakainen kieli, asemanttinen runokieli joka pyrkii vapauttamaan kielen järjellisestä merkityksestä. Miten tuon kielen filosofia ruokki näyttämöajatteluasi?
Minusta on upeaa, miten zaumista puhutaan kirjassa asiana, johon ”langetaan”. Meillekin sattui kesän aikana koko työryhmän laajuinen zaumiin lankeaminen, jonka intensiivisin vaihe kesti muistaakseni päivän tai pari. Järjentakaisuutta yritän kehittää ja vaalia omassa ohjaajuudessani ja näyttämökielessäni, koska se on yleensä minulle katsojanakin vetoavinta. Järjentakaisen kielen tapaan myös teatteri keksii parhaassa tapauksessa itse oman logiikkansa. Minua risoo, kun teatterissa puhutaan ”unen logiikasta”, koska unen logiikka ja näyttämön logiikka ovat pohjimmiltaan sama asia, toisin sanoen järjentakaisia. Oma näyttämöllinen ”zaumini” liittyy ehkä kyvyttömyyteeni tai haluttomuuteeni kunnioittaa tyylilajirajoja. Saan nautintoa siitä, kun esitys lähtee tiukalla käännöksellä johonkin ihan uuteen suuntaan, vähän kaoottisella tai töksähtävälläkin tavalla. Tykkään yllättyä ja yllättää. Järjellinen tarinankerronta ei ole koskaan ollut vahva alani, olen siihen liian leväperäinen ja innostun helposti tyhmistä jutuista.
Onko jokin muu kirjan sisältämä käsite tai ismi noussut jollain tapaa taiteellista ajatteluasi erityisesti ravistelevaksi?
Taiteellisesta ajattelusta en tiedä, mutta ihan puhtaan ihmisenä olemisen tasolla minua ravistelee aina uudestaan Aleksandr Vvedenskin kirjoitus ”Harmaa vihko”. Se on aavemaisen kaunis pohdinta ajasta ja kuolemasta.
Taiteellisesti viehättäviä ovat kubofuturistien ajatukset sanoista nukkeina, joilla ihminen (tai taiteilija) leikkii. Sentrifuugan lanseeraama ajatus sentrifugista lyyrisen materiaalin erottelijana on minulle edelleen tyystin käsittämätön ja siksi kiehtova. Igor Terentjev kirjoittaa sanan laukaisemisesta kahdeksikonmallisessa kaaressa maapallon ympäri. Runoilijoina he ovat tietty kaikki enemmän tai vähemmän sanoissa kiinni – itselleni teatterintekijänä ja -kokijana sanat ovat usein lähinnä tiellä.
Lopun ajan taidekahvilana toimii Tehtaan lämpiöravintola. Millaisia mahdollisuuksia teoksellenne lämpiö on tarjonnut?
Ainakin se on säästänyt meidät baarin rakentamisen vaivalta! Lämpiöstä on kulkuja moniin suuntiin, mukaan lukien suoraan näyttämöltä ulos pihalle. Tämä on laajentanut mahdollisuuksia rakentaa ja toisaalta rikkoa tilaa. Lämpiö tilana tuottaa hakemamme suoran yleisösuhteen lähes itsestään, etäännyttää fiktiosta ja keventää esitystilanteen kuormaa. Ahtaus on intiimiä.
Onko Fantastinen kapakka herätellyt olennaisia tulevien teostesi sisällöllisiä ja/tai muodollisia suuntia? Jos on, minkä verran sellaisista sopii ja uskaltaa puhua?
Tässä esityksessä on ollut ihaninta tutkia yleisön osallistamista, jota en ole aiemmin juurikaan harjoittanut. Haluan ehdottomasti palata sen ääreen tulevaisuudessa. Toisaalta raskaan tekstimateriaalin työstäminen on ollut läkähdyttävää, ja aiheuttanut kaipuun ja tarpeen tehdä lähitulevaisuudessa jotain ei-sanallista. Mutta pitänee tehdä tuo kandi ensin alta pois.
Nimi: Olavi Ermala
Syntymävuosi: 1996
Koulutus: Teatteri-ilmaisun ohjaaja AMK, parhaillaan ohjauksen opinnoissa Teatterikorkeakoulussa.
Merkittävimmät teatterikokemukset: Edinburghin Fringe-festivaali 2014, jolle siskoni kanssa satuimme aivan vahingossa osumaan reissatessamme Skotlannissa. Teater Viiruksessa hiljattain esitetty Diptyk: kammottava, kaunis ja kaikin tavoin hieno. Espoon Teatterin ja Tanssin Talon monet kv-vierailut parina viime vuonna. Grus Grus Teatterin Huviretki tienpientareelle -vaellusesitys, taisi olla 2018. Lapinjärven kesäteatterin esitys vuodelta 2016, johon koko sivarikeskus vietiin katsojiksi: oli kaatosade, kuumaa mehua, nakkeja, huonoja vitsejä. Ekan näytöksen ajan inhosin näkemääni, mutta väliajalla jokin naksahti aivoissani ja kaikesta tuli aivan hulvatonta.