”Ehkäpä se oli lähin kokemus lohikäärmeestä, joka esityksen kokijoilla tähän mennessä oli”
Palkittu nukenrakentaja, kuvataiteilija ja lavastaja Heini Maaranen iloitsee työtoveruudesta, jolla Mustan kuun majatalon nuket on luotu ja tavasta, jolla ne kohtaavat esityksen kokijat.
Sun on luonnehdittu toimivan eri taiteenlajien välissä ja välittäjänä. Tunnistatko itsesi luonnehdintansa? Mitä se itsellesi ennen kaikkea merkitsee?
Ensimmäisen kerran kuulin tuon luonnehdinnan Taiken toimikunnan lausunnossa minua koskien. Se on tainnut jäädä sitten elämään. Olin tietenkin kovin otettu, koska se kuulosti omaankin korvaan hyvältä. Avatakseni tätä taiteiden välisyyttä hieman: olen opiskellut myös kuvataidetta, eritoten kuvanveistoa sekä teatterilavastusta. En ole käynyt nyt jo menetettyä Turun AMK:n nukketeatterikoulutusta. Työskentelen siis myös teatteriympäristöissä, joissa ei niin tunneta nykynukketeatteria. Olen hahmotellut itselleni, että ”välisyyteni” koostuu näistä elementeistä. Voin pitää luonnehdintaa itselleni kilvoittavana muistutuksena, että sitähän tämä työ on myös –välittämistä.
Jos nyt keskittyy taiteellisessa työssäsi erityisesti nukkien suunnitteluun, tarjoaako Mustan kuun majatalo jotain uutta kulmaa tai mahdollisuutta siihen liittyen?
Reetta Niemelän Mustan kuun majatalo -kirja on uutta ja hienoa suomalaista fantasiakirjallisuutta lapsille ja nuorille. Lähtökohtana suunnittelulle se tarjoaa kokonaisen maailman lukemattomine mielikuvitusta ruokkivine hahmoineen, sekä sanoman, jonka voin täydestä sydämestäni allekirjoittaa. Tällaista prokkista pääsee tekemään harvoin.
Teos on muodoltaan immersiivinen, sisäänsä kutsuva seikkailu. Mitä immersiivinen muoto nukkien suunnittelun kannalta vaatii ja/tai mahdollistaa?
En ole aiemmin suunnitellut nukkeja immersiiviseen esitykseen. Koen, että tämä esitysmuoto antaa tilaa suunnittelulle, vapauttaa näyttämö-katsomoasetelmasta. Aivan suunnittelun alusta oli selvää, että nuketustekniikka ja erityisesti nukettaja saivat olla näkyvillä, uskoen siihen, että keinomme paljaudessaan tukevat immersiota. En voi väittää, että tein jotain nukeissa teknisesti toisin vain immersiivisyyttä ajatellen. Toki olin tietoinen, että nukkeja mahdollisesti katsotaan ja koetaan lähempää. Tämä vaikutti ratkaisuihin viimeistelyssä ja pintoja tehdessä. Muuten kyse oli nukesta yhteisessä tilassa. Ilokseni näin koeyleisöä seuratessani, kuinka vahva kokemus nuken fyysinen vieressäolo voi olla. Nukke voi olla melko jännittävä, kun välissä ei olekaan totuttua etäisyyttä.
Toivon meidän saavuttaneen kokemuksen siitä, että hetken nukke on yksi meistä. Esityksessä on epäitsekkäästi ja rohkeasti toimiva melko suuri Lohikäärme-nukke, jota lapset auttavat tämän loukkaannuttua. Oli koskettavaa nähdä lempeä hartaus, jolla lapset kannattelivat tätä nukkea. Tuntui että itsellänikin unohtui hetkeksi se, että heillä oli käsissään tiimimme työstämä kasa kangasta, vaahtomuovia ja monen monta käsin ommeltua tikkiä. Ehkäpä se oli lähin kokemus lohikäärmeestä, joka esityksen kokijoilla tähän mennessä oli. Syntyi vaikutelma, että nukke kohdattiin ”oikeana” olentona. Toki lapsen matka leikkiin ei ole niin kaukana kuin allekirjoittaneen. Se, että esitykseen osallistuja sai koskettaa ja nukettaa nukkea itse, nousi uudeksi kokemukseksi nukkesuunnittelijana. Tämän mahdollisti esityksemme immersiivinen muoto.
Sokkeloiset käytävät, salaovet ynnä muut kuuluvat Mustan kuun majatalon salamyhkäiseen olemukseen. Miten mystisyys ja salaperäisyys ruokkivat teoksen salaväen suunnittelua?
Alkuperäisteokset luettuani, ennen dramaturgisia ratkaisuja ja hahmovalintoja, teos inspiroi ihan pyörryksiin asti, hahmoja ja mahdollisuuksia oli niin paljon! Jo aivan alkumetreiltä oli selvää, etten lähde toisintamaan Katri Kirkkopellon ansiokkaita kuvituksia salaväestä, vaan saan tehdä omalla kädenjäljelläni. Jotenkin oli hahmoista olo, että sieltä ne tulee, kun on tullakseen.
Teitä on väkevä joukko tekemässä teosta, luottokollegoita toisillenne. Nukkien rakennuksesta kanssasi ovat vastanneet Nanna Mäkinen ja Jenni Rutanen. Yhteispeli luottotyyppien kanssa lienee palkitsevaa, uusia löytöjä mahdollistavaakin?
Se, että työryhmässä oli monta jo entuudestaan tuttua taiteilijaa ja ystävää, on etuoikeutettua. Tutustumiseen ja luottamuksen rakentamiseen ei tarvitse käyttää niin paljon aikaa, ollaan suoremmin saman asian äärellä. Annetaan vapauksia ja otetaan vapauksia, pohjalla kokemus luottamuksesta siihen, että jokainen hoitaa tonttinsa. Tieto siitä, että Majatalon sokkeloista vastaa lavastaja Johanna Latvala ja salamyhkän luotsaamisesta jo monesta yhteistyöstä tuttu Alma Rajala, antoi varmuuden että seikkailu tulee, niin tekemisestä kuin itse esityksestäkin.
Nukenrakennustiimimme aloitti työskentelynsä juhannuksen tienoilla, lomaakin oli ja nelipäiväistä työviikkoa. Ihanaa, ettei ollut kiire. Vietin mukavimman työkesän, mitä saatoin kuvitella. Jennin ja Nannan kanssa työskentely oli luontevaa. Nannan kanssa olimmekin jo aiemmin tehneet töitä yhdessä. Nyt meitä oli kolme! Työnjako meni niin, että minulla oli päävastuu: kuinka monta ja minkälaisia nukkeja esitykseen tulee ja että nuket saavat ilmeensä ja loppukäsittelyn käsistäni, viimeinen sana olisi minulla. Vaikka asetelma oli tämä, uskon että meidän jokaisen näkemys, tekniset ratkaisut, vahvuudet, kokemus ja sitoumus näkyvät yhteisissä nukeissamme, vaikka ne lopulta allekirjoittaneen filtterin läpi menivätkin.
Olen hetkittäin kokenut ahdistavaksi velvollisuudet piirtää kaikki suunnitelmat auki. Viittaan tässä nyt laitosteatterimaailmaan, jossa usein tarpeisto valmistaa nuket piirrosten pohjalta. Ei tällä kertaa! Enpä tainnut piirtää yhtä ainutta, ainakaan pitävää luonnosta hahmoista. Ei sillä, etteivätkö Nanna ja Jenni olisi piirrosten pohjalta osanneet nukkea toteuttaa, aivan varmasti olisivat, mutta tässä ainakin minä koin suurta vapautta. Se, että aamukahvin ohessa voitiin sopia, että ”otatko sinä ne ja sinä tuon, niin minä teen tätä” tai että ”sinä osaat tuon homman niin paljon paremmin, niin tekisitkö”, ”tehdään about tämän kokoiset ja katsotaan sitten, protojahan nämä on”, ”testataan”. Yhdessä kokatun kiireettömän terassilounaan aikana sovittiin, että ”tämä homma jo kyllästyttää, vaihdetaan, tehdään yhdessä.”
Vaalin pitkien työpäivien lomassa käytyjä, tekemiseen(kin) liittyviä keskusteluja lämmöllä. Samoin niitä sanattomia tekemisen äänistä täyttyneitä venyneitä tunteja ja kesäisiä Tyky-iltoja. Välillä mietin, että voiko töiden tekeminen olla näin mukavaa, korvaamatonta. Koen että opin paljon, ihmisenä ja nukketeatteritaiteilijana. Se, että sai rakentaa samaa esitystä kahden arvostamansa nukketeatteritaiteilijan kanssa, niin olihan se nyt luksusta! Uskon ja toivon, että yhteistyömme jatkuu, tavalla tai toisella. Tämä olkoon mun avoimen kömpelö rakkauskirje Mustan kuun nukketiimille, Jennille ja Nannalle, Nannalle ja Jennille, molemmille yhtä aikaa: ystävät, kollegat, Loves juu!
Millaisten uusien asioiden äärellä olet tulevissa töissäsi? Mihin kurotat taiteellisesti seuraavaksi – ja missä määrin tulevasta sopii paljastaa?
Tulevista on aina jotenkin vaikea puhua. Ei ne välttämättä salaisuuksia ole, mutta jotenkin vielä hauraita. Toimiiko tämä, onko tämä hyvä ratkaisu, epäusko että toteutuuko edes. Kaikki omat tekemistä kyseenalaistavat ajatukset estävät pitämästä palopuhetta taiteellisista pyrkimyksistä. Mutta sen verran voin paljastaa, että seuraavaksi työn alla on Lilla Teaternille tuleva Status Quo. Tässä esityksessä teknisesti minulle uutta on 3D-printtaaminen nukkeja toteutettaessa. Uutta työarkeen tuovat vierailut Ruotsissa ja Norjassa. Ja ilokseni, kiitos Taiken, ensi-ilta Tehdas Teatterissa syksyllä 2026. Sinne kurotan.
Nimi: Heini Maaranen
Syntymävuosi: 1978
Koulutus: Kuvataiteilija (AMK)
Tärkeimmät teokset: Hengissä 47 vuotta.
Merkittävimmät teatterikokemukset: All Inclusive (Studio Julian Hetzel, Tampereen Teatterikesä 2022)